Tunnetko vanhempaa joka olisi ikään kuin ylpeä, että lapsella on diagnoosi?

[quote author="Vierailija" time="22.06.2013 klo 10:05"]

Miten näitä erityislapsia on nykyään niin paljon? En kysy pahalla, vaan ihmetyttää vain. Onko "erityisiä" aikuisiakin yhtä lailla, mutta heillä ei vain ole diagnooseja? Vai ovatko nämä erityisyydet lisääntyneet viime vuosina? Tiedän toki, että ennen leimattiin vain kylähulluksi tms, mutta ei niitäkään ihan joka sormelle ollut toisin kuin lapsia nykyään. Vai voisko nää johtua siitä, että lapset tehdään nykyään vanhempana kuin ennen? Vai tartutaanko nykyään vain niin herkästi kaikkeen vähänkin normista poikkeavaan (eli lapsi ei ole riittävän sosiaalinen, puhelias, avoin, viihtyy omissa oloissaan tms ihan mitä vain)? Mutuilua vain, olisi kiinnostavaa saada jotain oikeaa tietoa asiasta.

[/quote]

Juurikin näin - erityisaikuisia on ihan yhtä lailla, heillä vain ei ole diagnoosia, koska heidän lapsuusaikanaan ei välttämättä edes tiedetty kaikkia niitä häiriöitä ja diagnooseja, joita nyt tiedetään. Vanhemmathan ne nykyäänkin lapsensa lääkäriin vievät diagnoosia hakemaan, jos sellaista epäillään ja ihmetellään, miksi lapsi on erilainen. Aiemmin vanhemmat ehkä ihmettelivät, mutta kun ei ollut diagnoosia mitä antaa niin sellaista ei tullut. Toisaalta sekin on totta, että nykypäivän kuva "normaalista" ihmisestä on huomattavasti kapeampi kuin se kuva, joka kattoi "normaalin" vielä 30-50 vuotta sitten. Nykyään, kun lääkäri saattaa antaa diagnoosiksi myös sen, että on adhd-piirteinen tai asperger-piirteinen, aikoinaan lääkäri vain totesi, että lapset on lapsia ja toiset on tämmösiä ja toiset toisenlaisia. Näitä tosin näkee nykyäänkin, itse kuuntelin oman lapseni kohdalla tätä "jotkut lapset vaan on tämmösiä" -lässytystä neljä vuotta ennen diagnoosia. Tuntoaistin yliherkkyys, ja oireisiin perehtyessäni olen tajunnut, että tätähän on lievänä vaikka ja kuinka monella täysin diagnosoimattomana, myös minulla. Lapsellani se nyt vaan sattui olemaan jotain muuta kuin lievä.

Alkuperäiseen kysymykseen: tunnen vanhempia, jotka ovat helpottuneita diagnooseista, ja vanhempia, jotka irtisanoutuvat kasvatusvastuusta diagnoosin varjolla. Ensimmäiset hankkivat itselleen työkaluja, sopivia kasvatusmenetelmiä diagnoosin huomioonottaen, ja diagnoosi on helpotus juuri siksi, että on helpompaa etsiä ne oikeat, sopivat keinot kun diagnoosi on tiedossa. Jälkimmäiset jättävät koko kasvatuksen tekemättä, antavat lasten touhuta mitä lystäävät ja kaiken selittävät aina sillä, että "kun petterillä on se adhd". Minä ja kollegani yritetään sitten näitä adhd-pettereitä saada johonkin ruotuun sitten yläasteikäisenä... ja mikä mielenkiintoisinta, myös ne adhd-petterin iso- ja pienemmät sisarukset saavat tehdä mitä lystää eikä heitäkään vaivauduta kasvattamaan, koska petterillä on adhd.

Vanhempia, jotka ylpeilisivät diagnoosilla, en tunne, mutta ymmärrän kyllä, miksi joillekin saattaa syntyä sellainen käsitys. Silloin, kun meillekin diagnoosi lopulta rantautui, varmaan jotkut luulivat mun ylpeilevän sillä. Kuten joku edellä jo selittikin, että sitä vaan oli niin helpottunut siitä diagnoosista, siitä että kaikki ne ongelmat ja oireet saivat nimen, siitä että itse oli kuin olikin ollut äitinä oikeassa, kaikki ei ole ihan "normaalia", vaikka niin muilta vanhemmilta, sukulaisilta kuin jopa lääkäreiltä sai kuulla täydellistä lyttäystä siitä, että jotkut lapset vaan on tälläisiä, vaikka äitinä on koko ajan ollut varma, että tämä on jotain ihan muuta kuin "normaalia". Varmaankin tuli vähän liikaakin toitotettua sitä diagnoosia ympäriinsä sitten, kun sen potilaspapereihin sai, ja joku varmaankin oletti sen olevan ylpeilyä siitä, että minunpa lapseni on aivan erityinen, ei mikään normi-jamppa...

Karu totuus on kuitenkin se, että jos olisin voinut valita, onko lapsellani tälläistä erityisyyttä kuin tuntoaistin yliherkkyys vai ei, olisin jo etukäteen sanonut EI, ja jos lääkärit kertoisivat, että nyt on kehitetty lääke tai hoitometodi, jolla tämä ongelma voidaan poistaa kokonaan ja lopullisesti, haluaisin tätä lääkettä/hoitoa lapselleni ehdottomasti. Kun hän oli vauva, metsästin kilometritolkulla erilaisista kaupoista oikeanlaista kapalokangasta, joka on puhdasta puuvillaa, pehmeä, kuvioimaton, värjäämätön, käsittelemätön ja niin edelleen. Ostin sitä kangasta kilometritolkulla, ja niissä kapaloissa keikutin lastani yöt ja päivät lähes koko ensimmäisen vuoden. Kaikki vaatteet piti pestä 10-20 kertaa ennen käyttöön ottoa, eikä muuta kuin puuvillaisia voinut edes harkita. Toppapuvun alle ei saanut jäädä milliäkään paljasta ihoa, pipojen, lapasten ja sukkien alle piti ehdottomasti vetää puuvillaiset alle aina ja joka kerta, ainoakaan markkinoilla oleva kertakäyttövaippamerkki ei käynyt käyttöön ja kaikkien kestovaippojen sisäpinnan piti olla puuvillaa... Lapsen kasvaessa vaipat ja kapaloliinat jäivät pois, mutta muita haasteita tuli tilalle. Lahkeiden, housunvyötäröiden, paitojen vyötärön ja hihansuiden piti olla resoria tai vastaavaa, koska niiden piti olla ihoa vasten eikä lepattaa, mutta ne eivät saaneet olla kuminauhallisia, pesuohjelaput ja merkkilaput piti poistaa avaamalla sauma ja sulkemalla se uudestaan, koska pelkkä pois leikkaaminen jätti jälkeen pistelevän/kutittavan/pahalta tuntuvan kohdan, hiusten peseminen ja harjaaminen oli karmeaa helvettiä, suihkussa käynti tuskaa, hipaiseva kosketus kamalaa, ja muut lapset tajusivat tämän toki pian, joten lapsi joutui hipaisukiusaamisen kohteeksi, ja muut vanhemmat suhtautuivat tähän naureskellen eivätkä ottaneet sitä vakavasti ollenkaan. Kapaloliinat käytin hyödyksi, ompelin lakanoiksi ja juhlavaatteiden vuoriksi. Vaikken tiennyt vielä silloin, mistä on kyse, päätin silti, että lapsen täytyy oppia sietämään erilaisia pintoja, materiaaleja ja kosketuksia, ja pakotin lapsen käymään suihkussa, pesemään hiukset, harjaamaan ne, silitin ja hieroin häntä sekä käsin että erilaisia pintoja/materiaaleja sisältävillä välineillä, kuten pesusienellä, vauvaharjalla, pyyhkeellä, kuorintahanskalla, pakotin pukemaan "vääränlaisia" vaatteita ja pitämään niitä jonkin aikaa - kaikkea tätä ensin pieniä, lyhyitä hetkiä, sitten aina pidempään ja enemmän. Lopulta, kun diagnoosi saatiin ja päästiin toimintaterapeutin puheille, hän kuunteli selostustani toiminnastani ja tokaisi, että "teillähän on terapia jo hallussa ja käynnissä. No, jos mä tässä nyt jotain sulle neuvon vielä, niin te voitte vielä leikkiä aina välillä mattoon käärimistä, sen enempää mä en sua osaa auttaa." Jos en olisi tehnyt mitään, vaan antanut lapsen sanella, mitä puetaan ja miten toimitaan, toimintaterapeutti olisi listannut kaiken sen, mitä minä olin tehnyt, ja antanut ne kotihoito-ohjeiksi.