Lue keskustelun säännöt.
Voiko 2,5-vuotiaalle suuttua kun tämä heittää lautasen maahan?
24.05.2012 |
Meillä tämä kuvio toistuu lähes joka päivä. Joko ruoka on liian kuumaa (lapsen mielestä, ei oikeasti, tarkistan aina) tai lapsi ei osaa syödä sitä haarukalla sotkematta tms. Yhtäkkiä lapsi suuttuu ja paiskaa ruoan lautasineen lattialle. Tänään suutuin lapselle, menin hänen luokseen ja suorastaan huusin, että tuollaista ei saa tehdä, en jaksa siivota sotkujasi! LApsi juoksi itkien omaan huoneeseensa ja minä jäin siivoamaan. Menin sitten hetken päästä katsomaan lasta. HEtken päästä tämä nukahti.
Olen yrittänyt ennakoida lapsen raivareita ja usein kysynkin, saanko syöttää häntä tms, ja pyyhin sotkuja hänen housuiltaan ym, jos ne häntä hermostuttavat, mutta usein lapsi raivostuu ihan hetkessä silmittömästi ja alkaa paiskoa tavaroita.
Kommentit (34)
lasta suututtaa varmaan kun ei itse pysty syömään, näin ne taaperot kun haluavat itse kaiken tehdö eivätkä vielä mitään osaa! Yritä antaa taaperollesi sellaista ruokaa että pystyy sormin syömään, aluksi ja sitten puhut samalla siitä miten harjotellaan kohta lusikalla syömistä. Taaperon raivarit iseinmiten johtuvat kiukusta kun ei itse saa tehdä eikä vielä pysty. Helpottaa todella kun löytyy keinot jotka saa taaperon tuntemaan että OSAA ia IHAN itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tänään kyllä meni huutamisen puolelle. t. ap
Sanoithan itse, että noin on käynyt monta kertaa, ja nyt sitten väsyit siihen totaalisesti. Melkoisen pitkään olet jo tainnut sietääkin moista... Lapsesi teitää jo, että lautasta ei saa heittää. Kiukkusi oli minusta "rehellsitä kiukkua", eli lapsesi tietää hyvin, mistä se tuli.
Uskon, että lapselle on paljon pelottavampaa ja haitallisempaa, jos joku räjähtää ilman syytä. Siitä siis ilmaukseni "rehellinen kiukku".
Joku sainoi, ettei huutaa saisi, koska lapsi saa tästä huonon mallin. Mutta niinhän se saa kaikesta muustakin, eli logiikan mukaan mikään rangaistus ei tepsi, jos pitäisi keksiä toimintamalleja, joita lapsi ei saisi oppia.
Esim. pöydästä poiskantaminen - saako toisen ihmisen kantaa pois, jos tämän toiminta ei miellytä?
Raivoamista toki kannattaa varoa, mutta meillä toimii hyvin ns. vihainen puhe. Tietyt äänenpainot kertoo, että isä on tosissaan. Äänenpainoja tulee sitten lisää tilanteen vakavuuden mukaan, mutta eipä ole lautanen enää tuossa iässä lattialle lentänyt, nuorempana kylläkin.
kokemuksesta olen sen huomannut että huutamista ei kitketä huutamisella. En ole onnistunut kitkemään mitään ei-toivottua käytöstä lapsestani huutamalla. Päinvastoin oma raivostuminen lietsoo lapsen raivoa, tai sitten säikäyttää lapsen, mikä sekään ei ole hyvä asia. Hysteerisenä kiljuva, huutavaa isiä/äitiä säikähtänyt lapsi ei ole sen mukavampi juttu kuin raivokohtauksen saanut lapsi.
Ja kyllä kai aikuisenakin on soveliaampaa pyytää asiattomasti käyttäytyvä henkilö poistumaan kuin menettää malttinsa ja alkaa karjua - vrt. pöydästä poistaminen "jos tämän toiminta ei miellytä". Tämä sääntöhän pätee ihan ns. oikeassakin elämässä, eli henkilö joka ei sopeudu yhteisiin sääntöihin, poistetaan tilanteesta jossa säännöt ovat olemassa.
lasta suututtaa varmaan kun ei itse pysty syömään, näin ne taaperot kun haluavat itse kaiken tehdö eivätkä vielä mitään osaa! Yritä antaa taaperollesi sellaista ruokaa että pystyy sormin syömään, aluksi ja sitten puhut samalla siitä miten harjotellaan kohta lusikalla syömistä. Taaperon raivarit iseinmiten johtuvat kiukusta kun ei itse saa tehdä eikä vielä pysty. Helpottaa todella kun löytyy keinot jotka saa taaperon tuntemaan että OSAA ia IHAN itse.
ja kehuja kehiin! Kukapa ei rakastaisi kehuja ja kiitosta. Muista kehua lasta vuolaasti kun käyttäytyy toivomallasi tavalla!
Me kyllä suutumme 2,5-vuotiaalle. Ei voi mitään. Lapsi kaataa ruokaa ihan tahallaan huvikseen, joskus kun suuttuu. Kokeillakseen tai uhmatakseen. Hän osaa kyllä syödä monenlaista ruokaa. Nostamme pöydästä pois ja torumme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kukapa ei, mutta en usko, että siitä on juuri hyötyä.
Tekisin tossa tilanteessa niin, että jonkin aikaa syöttäisin lasta (en antaisi lautasta hänen ulottuvilleen ollenkaan). Sitten kokeilisin jonkin ajan päästä itsenäistä syömistä taas.
Meillä lapset siivoaa itse tahalliset sotkunsa, eli tuossa tapauksessa laittaisin nostamaan lautasen ylös ja poimimaan isoimmat kököt roskikseen. Isommat osaa jo ihan hyvillä mielin pyyhkiä rätillä kaatuneet juomansa, vaikka olisi kaatunut vahingossakin. Tuntuu että lastakin helpottaa se jos jossain tunnekuohussa töppää niin saa sitten hyvittää tekonsa eikä tarvitse vaan kuunnella kiukuttelua ja livahtaa kun koira veräjästä. Meidän koti, meidän ruuat, meidän sotkut ja meidän siivottavat. Tietenkään en mitään täydellistä jälkeä oleta, ja kiitän sitten siivoamisesta. Tajusin juuri että meillä siis lapsi saa sotkemisestaan siivoamisen jälkeen kiitoksen. Noh, jos se meillä toimii niin ei kai siinä mitään :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kukapa ei, mutta en usko, että siitä on juuri hyötyä.
Tekisin tossa tilanteessa niin, että jonkin aikaa syöttäisin lasta (en antaisi lautasta hänen ulottuvilleen ollenkaan). Sitten kokeilisin jonkin ajan päästä itsenäistä syömistä taas.
2,5-vee on jo niin kovassa uhmassa että melkoinen raivo voi syntyä siitäkin jos ei saa tehdä jotain juttua itse. Varsinkin varmasti turhauttavaa erityisesti juuri silloin jos kysymys pöytäraivareissa tuppaa olemaan siitä että lapsi ei "onnistukaan" eli esim. syö sotkuisemmin kuin tahtoisi ja ahdistuu siitä. Sitten jos koko juttua ei saa edes treenata, lapsi voi tulkita asian niin että muutkin pitävät häntä avuttomana vauvelina ja raivostuu tuplasti.
Meillä lapset siivoaa itse tahalliset sotkunsa, eli tuossa tapauksessa laittaisin nostamaan lautasen ylös ja poimimaan isoimmat kököt roskikseen. Isommat osaa jo ihan hyvillä mielin pyyhkiä rätillä kaatuneet juomansa, vaikka olisi kaatunut vahingossakin. Tuntuu että lastakin helpottaa se jos jossain tunnekuohussa töppää niin saa sitten hyvittää tekonsa eikä tarvitse vaan kuunnella kiukuttelua ja livahtaa kun koira veräjästä. Meidän koti, meidän ruuat, meidän sotkut ja meidän siivottavat. Tietenkään en mitään täydellistä jälkeä oleta, ja kiitän sitten siivoamisesta. Tajusin juuri että meillä siis lapsi saa sotkemisestaan siivoamisen jälkeen kiitoksen. Noh, jos se meillä toimii niin ei kai siinä mitään :D
2-vuotias tietää jo itse hakea paperia tai pyytää rättiä jos on juoma tms. kaatunut. Tietysti joskus yrittää luistaa ja vaatia että joku muu siivoaisi hänen sotkunsa, mutta kyllä meillä edes näennäinen osallistuminen omien sotkujen siivoamiseen vaaditaan jo tässä vaiheessa.
Lapset osaavat olla itsepäisiä, aikuisen on jaksettava olla aina vielä piirun verran itsepäisempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
.. että tämän päivän pennut tekee mitä lystää, hyppivät aikuisten silmille.. eihän lapselle saa suuttua, tai jos vähän suuttuu, niin silloin katsotaan silmiin ja sanotaan tyynesti: kultaseni, äidille tulee paha mieli tuosta, noin ei saa käyttäytyä,
ei saa sanoa, että tuo on tuhmaa - ei lapsi ole tuhma, hän on viaton ja ymmärtämätön.. eikä mitään muutakaan negaativista adjektiiviä, ettei lapsi traumatisoidu.
Aikuinen ei saa koskaan hermostua eikä väsyä, jos jos näin, sitten mennään pyytämään lapselta anteeksi, vaikka tenava olisi melskannut perintokristallit ilokseen hajalle, kun lusikka oli vääränvärinen ja maitoa väärä määrä mukissa..
ei ihme, että kakarat on nykyään tosi inhottavia, ilkeitä toisilleen ja käytös on mitä on.
että se, että lapsille huudetaan ja raivotaan, kerrotaan, että he ovat tuhmia jne. pikemminkin lisää lasten "inhottavuutta ja ilkeyttä" kuin lempeämpi kasvatus. Toki jotkut lapset voi pelotella ns. kiltiksi, kuten "ennen vanhaan" tehtiin.
Muuten, rajojen pitäminen ja jämäkkyys kasvatuksessa ei liity mitenkään suuttumiseen ja raivoamiseen lapselle.
p.s. minä suutun lapselle ja raivoankin joskus. En kuitenkaan pidä sitä hyvänä juttuna. Ja lapsellani on rajat, joista pidetään kiinni.
.. että tämän päivän pennut tekee mitä lystää, hyppivät aikuisten silmille.. eihän lapselle saa suuttua, tai jos vähän suuttuu, niin silloin katsotaan silmiin ja sanotaan tyynesti: kultaseni, äidille tulee paha mieli tuosta, noin ei saa käyttäytyä,
ei saa sanoa, että tuo on tuhmaa - ei lapsi ole tuhma, hän on viaton ja ymmärtämätön.. eikä mitään muutakaan negaativista adjektiiviä, ettei lapsi traumatisoidu.
Aikuinen ei saa koskaan hermostua eikä väsyä, jos jos näin, sitten mennään pyytämään lapselta anteeksi, vaikka tenava olisi melskannut perintokristallit ilokseen hajalle, kun lusikka oli vääränvärinen ja maitoa väärä määrä mukissa..
ei ihme, että kakarat on nykyään tosi inhottavia, ilkeitä toisilleen ja käytös on mitä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että jos ei halua syödä (tai on syönnyt tarpeeksi) niin lautanen siirretään tiettyyn paikkaan pöydällä. Ja jos lapsi siirtää lautasen siihen paikkaan, kunnioitan lapsen päätöstä ja vien lautasen pois. Mikäli lapsi ei ole syönnyt tarpeeksi tuon lautasen hetken kuluttua takaisin. Jos lapsi siirtää lautasen jälleen edellä mainittuun tiettyyn paikkaan, ruokailu loppuu. Ja syödään uudestaan myöhemmin jos ei lapsi syönnyt tarpeeksi. Näin meillä on säästytty monilta sotkuilta. Nyt kun uhmaikä on alkamassa, niin tätäkin sääntöä lapsi on alkanut testaamaan, mutta yleensä se toimii.
Kannattaa kieltää lapselta itsenäinen syöminen. silloin siitä tulee jotain haluttua (motivoituu olemaan heittämättä lautasta, koska se on itsenäisen syömisen ehto)
toinen mietittävä asia: onko lapsi jo liian väsynyt tsempatakseen? Jospa söisitte jo 30min aiemmin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos 2-vuotias uhmaa ruokapöydässä ja tekee jotain typerää tahallaan, hän saa yhden varoituksen ja jos ei tottele sillä, niin poistetaan ruokapöydästä. Myös jäähyä olemme jonkun aikaa käyttäneet rangaistuksena ja ainakin meidän uhmis ottaa sen ihan tosissaan ja osaa myös pyytää anteeksi huonoa käytöstä (kun lapselle siis selittää mitä on tehnyt väärin ja miksi ei saa tehdä niin).
Huutaminen taas ei auta mitään, vaan opettaa lapsen huutamaan. Tottakai esim. jos lapsi satuttaa vanhempia, voi ilmaista kipua kovemmalla äänellä, josta lapsi oppii, että nyt todella satutti teki väärin. Tai jos lapsi juoksee tielle, on pakko huutaa jos ei heti ehdi perään. Huutamista kun "säästää" sillä on enemmän tehoa.
Myönnän itsekin unohtavani omat "oppini" ja usein, mutta tähän pyritään ja on keskusteltu miehenkin kanssa, että säännöt olisivat yhteneväiset.
Mielestäni lasta ei pidä alkaa "pelkäämään" tai estämään raivareita turhalla silottelulla. (Esim. tuo syöttäminen.) Lapsi raivoaa aikansa ja leppyy sitten. Sinun tehtäväsi ei ole estää tunteiden näyttämistä vaan antaa lapselle keinot päästä pettymyksestä yli ja hallitsemaan tunteensa.
Voi, voisin jatkaa aiheesta vaikka kuinka kauan, mutta tämä tässä tällä erää... :)
tähän asti olen napakasti kieltänyt moisen toiminnan "sanonut siis, että lautasta ja ruokaa ei heitetä" ja nostanut lapsen pois pöydästä. Tässä vaiheessa lapsi yleensä alkaa itkeä ja juoksee omaan huoneeseen huutamaan. Joskus tulee rauhoittuneena muina miehinä takaisin, joskus raivari kestää puolikin tuntia.
Lapsi osaa syödä hyvin lusikalla ja haarukalla, mutta jos siitä putoaa jotain, ei lapsi osaa "ohjata" sitä lautaselle, vaan ruokaa saattaa tippua syliin (käyttää kyllä vielä ruokalappua). Ei anna syöttää, paitsi joskus pyytää, että syötä, jos on jotain tosi hankalaa syötävää (esim harvoin spaghettia, vaikka senkin leikkaan pieniksi pätkiksi). Tänään ruokana oli makaroonia kastikkeella, eli aika helppoa syödä, ja yleesä osaa hyvin syödä sellaista.
Tuo on totta, että ehkä pitäisi olla aina itse pöydässä istumassa, usein esim puran tiskikonetta samalla kun lapsi syö. Juttelen kuitenkin hänelle. Kehuakaan ei voi liikaa, täytyy yrittää sitäkin lisätä!
Sinä itsekin siis syyllistyt siihen, että raivoat ja suutut lapselle! vaurioitat siis lastasi käytökselläsi, jota et muilta hyväksy, mutta joka teillä on kuitenkin käytössä..
tämä on just tätä epäloogisuutta ja ristiritaa.
Miten niin sinun raivoaminen ja huutaminen lapselle on vähemmän vauroittavaa kun jonkun toisen sama toiminta?
että se, että lapsille huudetaan ja raivotaan, kerrotaan, että he ovat tuhmia jne. pikemminkin lisää lasten "inhottavuutta ja ilkeyttä" kuin lempeämpi kasvatus. Toki jotkut lapset voi pelotella ns. kiltiksi, kuten "ennen vanhaan" tehtiin. Muuten, rajojen pitäminen ja jämäkkyys kasvatuksessa ei liity mitenkään suuttumiseen ja raivoamiseen lapselle.
p.s. minä suutun lapselle ja raivoankin joskus. En kuitenkaan pidä sitä hyvänä juttuna. Ja lapsellani on rajat, joista pidetään kiinni.
.. että tämän päivän pennut tekee mitä lystää, hyppivät aikuisten silmille.. eihän lapselle saa suuttua, tai jos vähän suuttuu, niin silloin katsotaan silmiin ja sanotaan tyynesti: kultaseni, äidille tulee paha mieli tuosta, noin ei saa käyttäytyä, ei saa sanoa, että tuo on tuhmaa - ei lapsi ole tuhma, hän on viaton ja ymmärtämätön.. eikä mitään muutakaan negaativista adjektiiviä, ettei lapsi traumatisoidu. Aikuinen ei saa koskaan hermostua eikä väsyä, jos jos näin, sitten mennään pyytämään lapselta anteeksi, vaikka tenava olisi melskannut perintokristallit ilokseen hajalle, kun lusikka oli vääränvärinen ja maitoa väärä määrä mukissa.. ei ihme, että kakarat on nykyään tosi inhottavia, ilkeitä toisilleen ja käytös on mitä on.
tähän asti olen napakasti kieltänyt moisen toiminnan "sanonut siis, että lautasta ja ruokaa ei heitetä" ja nostanut lapsen pois pöydästä. Tässä vaiheessa lapsi yleensä alkaa itkeä ja juoksee omaan huoneeseen huutamaan. Joskus tulee rauhoittuneena muina miehinä takaisin, joskus raivari kestää puolikin tuntia.
Lapsi osaa syödä hyvin lusikalla ja haarukalla, mutta jos siitä putoaa jotain, ei lapsi osaa "ohjata" sitä lautaselle, vaan ruokaa saattaa tippua syliin (käyttää kyllä vielä ruokalappua). Ei anna syöttää, paitsi joskus pyytää, että syötä, jos on jotain tosi hankalaa syötävää (esim harvoin spaghettia, vaikka senkin leikkaan pieniksi pätkiksi). Tänään ruokana oli makaroonia kastikkeella, eli aika helppoa syödä, ja yleesä osaa hyvin syödä sellaista.
Tuo on totta, että ehkä pitäisi olla aina itse pöydässä istumassa, usein esim puran tiskikonetta samalla kun lapsi syö. Juttelen kuitenkin hänelle. Kehuakaan ei voi liikaa, täytyy yrittää sitäkin lisätä!
ainakin on tosiaan auttanut paljon se että lapsen kanssa istuu siellä pöydässä vaikka itse olisi jo oman lautasensa tyhjäksi saanut ja tekisi mieli jo alkaa korjailla ruokia pois tms. Sitten ei tarvitse lapsen hakea huomiota temppuilulla, kun joku siinä pöydässä "keskittyy" lapseen samalla kun tämä syö.
mutta teen työtä itseni kanssa että se loppuisi, ja pyydän aina lapselta anteeksi, jos olen raivonnut. En suinkaan ajattele, että se ei olisi omalleni vahingollista, missä niin sanoin?
Sinä itsekin siis syyllistyt siihen, että raivoat ja suutut lapselle! vaurioitat siis lastasi käytökselläsi, jota et muilta hyväksy, mutta joka teillä on kuitenkin käytössä..
tämä on just tätä epäloogisuutta ja ristiritaa.
Miten niin sinun raivoaminen ja huutaminen lapselle on vähemmän vauroittavaa kun jonkun toisen sama toiminta?
että se, että lapsille huudetaan ja raivotaan, kerrotaan, että he ovat tuhmia jne. pikemminkin lisää lasten "inhottavuutta ja ilkeyttä" kuin lempeämpi kasvatus. Toki jotkut lapset voi pelotella ns. kiltiksi, kuten "ennen vanhaan" tehtiin. Muuten, rajojen pitäminen ja jämäkkyys kasvatuksessa ei liity mitenkään suuttumiseen ja raivoamiseen lapselle.
p.s. minä suutun lapselle ja raivoankin joskus. En kuitenkaan pidä sitä hyvänä juttuna. Ja lapsellani on rajat, joista pidetään kiinni.
.. että tämän päivän pennut tekee mitä lystää, hyppivät aikuisten silmille.. eihän lapselle saa suuttua, tai jos vähän suuttuu, niin silloin katsotaan silmiin ja sanotaan tyynesti: kultaseni, äidille tulee paha mieli tuosta, noin ei saa käyttäytyä, ei saa sanoa, että tuo on tuhmaa - ei lapsi ole tuhma, hän on viaton ja ymmärtämätön.. eikä mitään muutakaan negaativista adjektiiviä, ettei lapsi traumatisoidu. Aikuinen ei saa koskaan hermostua eikä väsyä, jos jos näin, sitten mennään pyytämään lapselta anteeksi, vaikka tenava olisi melskannut perintokristallit ilokseen hajalle, kun lusikka oli vääränvärinen ja maitoa väärä määrä mukissa.. ei ihme, että kakarat on nykyään tosi inhottavia, ilkeitä toisilleen ja käytös on mitä on.
kyllä tämä nykyajan vanhemmuus on helvetin vaikeaa. Ei saa sitä ja täytyy tätä, äidin on oltava yli-ihminen ja joka helvetin nyanssia hiotaan pitkään ja hartaasti, että taaperosta kasvaisi älykäs koululainen, tapainoien nuori ja vahva ja itsenäinen työmäaailmassa pärjäävä aikuinen.
Js jos sitten ei menekään ihan putkeen, tenva vetää uhmaa, kokeilee rajojaan kuten ikäkohtaisesti kuuliuu (teininä eri tavalla kuin 3 vuotiaana) aikuinen syyllistäää itseään ja mammalauma ruokkii ja ruoskii, että miten pitää oll aja miten ei saa olla..
ja lopputulos on täällä palstalla omaa epävarmuuttaan ja epätietoisuuttaan ihmettelevä vanhempi, joka ei kestä melua, itkua, omia tunteitaan, lapsen tuneita eikä naapurin muijaa, joka on vahva ja sinut itsensä kanssa eikä säikähdä sen enempää itseään kuin omia lapsiaan.
Noin 30 v sitten oli huomttavasti helpompaa, koska kasvattajakin sai olla ihminen vikoineen ja virheineen, jaksaa ja olla jaksamatta - ja sanoa senääneen ilman huostaanottopelkoa.
Kaksivuotiaalta todella huonoa käytöstä! 1-vuotias ei vielä tajuaisi, mutta opettaisin jos en ikäsielle jollain tavalla.
Ja jostain muistan kuulleeni, että nimenomaan noin 1,5-vuotiaasta alkaen pitää kasvattaa, silloin alkaa otollinen aikakausi.