Mitä pitäisi ajatella 19-vuotiaasta, joka mainitsee ainoaksi tulevaisuuden haaveekseen omakotitalon?

Eikä se omakotitalo tarkoita aina talopakettia valkoisten aitojen asuinalueella, vaan vaikka jotain mummonmökkiä maalta.

haastatteluihin, joita taas lehdissä näkee.



ap

Mä oon 29, eikä mullakaan ole oikeastaan ikinä ollut sen kummempia tulevaisuudenhaaveita. Paitsi lapsia tiesin haluavani jo silloin 19 v, mutta en ehkä sitä olisi tuollaisessa haastattelussa sanonut.



Uran suhteen ei ole mitään kunnianhimoa, en oo ikinä oikein keksinyt, mikä olisi oma ala. Nyt teen simppeliä toimistohommaa, joka on kaikinpuolin ihan jees. Ei tämä nyt mikään kutsumusammatti ole, mutta ehkä kaikille ei vaan ole sellaista. Koska oon epämaterialisti eikä rahalla ole minulle hirveästi merkitystä (tuo omakotitalo on tasan ainoa materialistinen haave, mitä minulla on), en kauheasti rahankaan vuoksi ole uran tai vaativan työn perään.



Pienen omakotitalon haluan, koska tahdon oman pihan jota saa laittaa ja jossa voi viljellä kaikenlaista. Oon todella ulkoilmaihminen ja sellainen elämäntyyli olisi helpompaa omakotitalossa. Ammattipuutarhuriksi en kuitenkaan halua vaikka runsasti työkokemusta alalla, oon mielummin töissä talvella ja vapaalla kesällä.



Materialistina mua ei voi pitää, pyrin oikeastaan kaikessa mahdollisimman vähään kulutukseen. Tosin sen tunnustan, että muuten ekologisen elämäntyylin kanssa lasten saanti ja omakotitalossa asuminen ovat täysin ristiriidassa. Ne ovatkin mun syntejäni, joita yritän sitten hyvittää mahdollisimman pitkälle muilla valinnoilla, perhekoko saa myös jäädä pienemmäksi kuin mistä muuten haaveilisin ihan tämän vuoksi.

se ole niin helppoa kaikilla. Toisilla vie pitemmän aikaa löytää paikkansa elämässä. Sitä kutsutaan itsensä etsimiseksi.