Poikani Kevin -elokuva

hyvä elokuva oli, mutta en usko, että on tuollaisia Kevinejä. Olen sitä mieltä, että omaa lasta pitäisi voida rakastaa kaikesta huolimatta.. juurikin, ettei käy noin!

enkä ole vielä nähnyt leffaa. Siitä kirjasta tulee kuitenkin selväksi, että äidin asenne lapseen on kammottava syntymästä alkaen, tulkitsee Pikku-Keviniä koko ajan täysin väärin, alkaen vauvan itkusta (joka äidin mielestä on tahallista hänen kiusaamistaan yms.)eli ainakin kirjan luettuaan ymmärtää täysin, että Kevinillä alkoivat asiat mennä pieleen ihan äidin kylmyyden takia. Tuollaisia Kevinejä on paljonkin (koulutappajia, joukkomurhaajia) ja on tietysti ikuisuuskysymys, syntyykö ihminen pahaksi, mutta kyllä se kasvuympäristö vaikuttaa valtavasti asiaan.



Jotkut joita ei ole rakastettu kuten pitäisi, alkavat vihata itseään, toiset alkavat vihata muita. Ja se raja on joskus hiuksenhieno, kumpaan päätyy.



Mä myös samaistuin tuohon kirjaan jollain lailla, äitini on varsin tunnekylmä ihminen, eikä ole koskaan edes pitänyt minusta. Ulkoiset puitteet kunnossa, mutta kaikki äidit eivät rakasta lapsiaan. Tai yhtä lapsistaan.

Kirja teki niin suuren vaikutuksen näin 4-vuotiaan poikalapsen äitiin etten aio mennä elokuvaa katsomaan. Todellakin, voiko lapsi olla jo vauvana niin "viallinen" että on kaiken avun ja rakkauden ulkopuolella? Rakkauskaan ei pelasta kaikkea. Entä jos äiti on syvästi masentunut eikä saa apua pikkulapsiaikana? Onko kaikki, siis kaikki Osama bin Ladenit ja Hitlerit ja Charles Mansonit ja Varkauden puukottajat ym. ym. vain tunnekylmien äitien poikia?



Omaa poikaa kun katsoo ja sielua kylmää. Miten ikinä voisi onnistua.

Mutta Hitlerin pilasi arvaamaton ja väkivaltainen alkoholisti-isän joka piiskasi sitä joka päivä. Charles Mansonin äiti jätti poikansa milloin minnekin ja häipyi, muistaakseni vähän väliä.

haluaa kunnon sekopään kasvattaa. Alkoholistiäiti mm. myi poikansa lapsettomalle tarjoilijalle jne. hyvän äidin mallikäytöstä.



Manson's mother was allegedly a heavy drinker.[2]:136–7 According to a family member, she once sold her son for a pitcher of beer to a childless waitress, from whom his uncle retrieved him some days later.[14] When Manson's mother and her brother were sentenced to five years' imprisonment for robbing a Charleston, West Virginia, service station in 1939, Manson was placed in the home of an aunt and uncle in McMechen, West Virginia. Upon her 1942 parole, Kathleen retrieved her son and lived with him in run-down hotel rooms.[2]:136–7 Manson himself later characterized her physical embrace of him on the day she returned from prison as his sole happy childhood memory.[14]



In 1947, Kathleen Maddox tried to have her son placed in a foster home but failed because no such home was available.[2]:136–7 The court placed Manson in Gibault School for Boys, in Terre Haute, Indiana. After 10 months, he fled from there to his mother, who rejected him

Siis kaikenkaikkiaan: äiti on syypää. Kaikkeen, ikinä, ennen, nyt, tulevaisuudessa. Kun ei kyennyt rakastamaan tarpeeksi ja olemaan tarpeeksi hyvä ja läsnä.



En ikinä olisi alkanut äidiksi jos tämän olisin tiennyt. Paras ruveta valmistautumaan tulevaan, olen nimittäin senverran huutanut ja heitellyt tavaroita, kiroillut, lahjonut ja uhkaillut suutuspäissäni. Ehkä parasta olisi soittaa jo lastensuojeluun että viekää poika pois, minun käsittelyssäni siitä tulee murhaaja.

Kirja teki niin suuren vaikutuksen näin 4-vuotiaan poikalapsen äitiin etten aio mennä elokuvaa katsomaan. Todellakin, voiko lapsi olla jo vauvana niin "viallinen" että on kaiken avun ja rakkauden ulkopuolella? Rakkauskaan ei pelasta kaikkea. Entä jos äiti on syvästi masentunut eikä saa apua pikkulapsiaikana? Onko kaikki, siis kaikki Osama bin Ladenit ja Hitlerit ja Charles Mansonit ja Varkauden puukottajat ym. ym. vain tunnekylmien äitien poikia?

Omaa poikaa kun katsoo ja sielua kylmää. Miten ikinä voisi onnistua.

Siis kaikenkaikkiaan: äiti on syypää. Kaikkeen, ikinä, ennen, nyt, tulevaisuudessa. Kun ei kyennyt rakastamaan tarpeeksi ja olemaan tarpeeksi hyvä ja läsnä. En ikinä olisi alkanut äidiksi jos tämän olisin tiennyt. Paras ruveta valmistautumaan tulevaan, olen nimittäin senverran huutanut ja heitellyt tavaroita, kiroillut, lahjonut ja uhkaillut suutuspäissäni. Ehkä parasta olisi soittaa jo lastensuojeluun että viekää poika pois, minun käsittelyssäni siitä tulee murhaaja.

Ja lastenvihaajaksikin sanottu, tarkemmin en tiedä.



Mutta ei kukaan äitiyden itse kokenut, tai raskauden, voisi kirjoittakaan mitään noin hullua ja outoa. Kukaan täysjärkinen tai -sydäminen ainakaan.



Lapsi rakstaa vanhempiaan jo luontaisesti, on liiankin lojaali vanhemmilleen, suojelee esim. pahoinpiteleviä vanhempiaan ym.



Ja lapsi tarvitsee suojelua ja rakkautta. Hänhän se heikompi osapuoli on!



Kirja ja leffa ovat molemmat hulluja ja vain rahan kiilto silmissä tehtyjä. Vastuuttomiakin minusta, vaarantavat monen lapsen aseman kun psyykisesti heikot äidit alkavat kuvittelemaan kaikenlaista viattomasta lapsestaan. Toivon todella, että jo orastavasti häiriintyneet äidit ja isät eivät saa tuosta asetta alkaa entistä julmemmaksi omaa lastaan kohtaan!



Vastuuton kirja.



Unohtakaa se!



ja nauttikaa omista suloisista, viattomista lapsukaisistanne, jotka TARVITSEVAT rakkauttanne!

Totuus on ihan toista kuin tuo typerä kirja, typerä leffa.

Titysti niistä voi oppia sen että rakkautta vaille jäävä lapsi kasvaa kohti vihaa. Se mitä ruokit, se laajenee. Niin yksinkertaista se on.



Ruoki rakkautta, saat rakkautta takisin - lapseltasi, aivan taatusti!

etenkin, jos ei ole lainkaan tiennyt, mitä odottaa.



Mä itse luin kirjan noin viisi vuotta sitten, ja se teki muhun todella syvän vaikutuksen. Lionel Shriver ampaisi lempikirjailijoideni joukkoon samantien. Mun tulkintani kirjasta, Kevinistä ja Evasta on ihan toinen kuin useimmilla ketjuun vastanneilla.



Leffan näin ja pidin siitäkin, mutta se ei ollut kirjan veroinen. Leffassa äiti vaikutti ressukalta, kirjan minäkertoja on älykäs, rehellinen itselleen ja analyyttinen. Toisin kuin useimmat, ongelma ei nähdäkseni ollut Evassa, vaan Kevin todella oli jotenkin mätä. Se, että Eva ei kiemurrellut vauvakuumeen kourissa ja oli urakeskeinen, ei tehnyt hänestä huonoa äitiä.



Ymmärrättehän, että kertomus on fiktiota. Se, että tarinan poika oli suoraan saatanasta, ei liity teidän lapsiinne millään tavalla.



Musta oli hienoa, että leffa tehtiin, ja kirjastakin on saatavana pokkaripainos. Suosittelen lukemaan sen, jos vain tuntuu siltä, ettei se ole liikaa. Itse luin sen heti uudelleen elokuvan nähtyäni, ja haltioiduin jälleen kirjan rakenteesta, kielestä ja tarinasta.

Ei tuon ole tarkoitus olla mikään kannanotto tai kertoa onko kirjailija ehkä lapseton. Kirja on mestariteos, kieli taidokasta ja tarina avartaa ajattelua. Leffat nyt on muutenkin laiskoille tehty. Ei kyse ole siitä että joko äiti tai Kevin on syyllinen, ennemmin tarkoitus on tutkailla perhesuhteissa asioita joita on totuttu pitämään tabuina.

olemassa lapsia, jotka eivät rakasta vanhempiaan ja ovat kuin suoraan saatanasta. Psykopaatit esimerkiksi, eivät ole kovin suloisia lapsiakaan. Psykopaattien aivoissa on eroa normaaleihin ihmisiin nähden, siinä ei paljoa äidinrakkaus auta.

Ja lastenvihaajaksikin sanottu, tarkemmin en tiedä.

Mutta ei kukaan äitiyden itse kokenut, tai raskauden, voisi kirjoittakaan mitään noin hullua ja outoa. Kukaan täysjärkinen tai -sydäminen ainakaan.

Lapsi rakstaa vanhempiaan jo luontaisesti, on liiankin lojaali vanhemmilleen, suojelee esim. pahoinpiteleviä vanhempiaan ym.

Ja lapsi tarvitsee suojelua ja rakkautta. Hänhän se heikompi osapuoli on!

Kirja ja leffa ovat molemmat hulluja ja vain rahan kiilto silmissä tehtyjä. Vastuuttomiakin minusta, vaarantavat monen lapsen aseman kun psyykisesti heikot äidit alkavat kuvittelemaan kaikenlaista viattomasta lapsestaan. Toivon todella, että jo orastavasti häiriintyneet äidit ja isät eivät saa tuosta asetta alkaa entistä julmemmaksi omaa lastaan kohtaan!

Vastuuton kirja.

Unohtakaa se!

ja nauttikaa omista suloisista, viattomista lapsukaisistanne, jotka TARVITSEVAT rakkauttanne!

Totuus on ihan toista kuin tuo typerä kirja, typerä leffa.

Titysti niistä voi oppia sen että rakkautta vaille jäävä lapsi kasvaa kohti vihaa. Se mitä ruokit, se laajenee. Niin yksinkertaista se on.

Ruoki rakkautta, saat rakkautta takisin - lapseltasi, aivan taatusti!

juuri siitä, voiko lapsi olla paha jo syntyessään. Eihän psykopaatiksi tulla, sellainen on jo syntyessään. Se, millaiseksi ihmiseksi kasvaa, lienee jo enemmän ympäristönkin aiheuttamaa, mutta jos on itse kykenemätön empatiaan ja aitoon rakkauteen, osaako sen puuttumista kaivatakaan?



Ei pidä ottaa kaikkea niin kirjaimellisesti, joskus voi relata ja nauttia, miettiä ja tajuta, ettei asiat elämässä ole mustavalkoisia. Paitsi AV-mammojen mielestä.