Koetko olevasi 'ihan yksin'?

Mies on mutta muuten ei ketään. Omiin väkivaltaisiin hulluihin vanhempiin välit ollet jo 10v poikki, sieltä en saanut muuta kuin traumat lapsuude rajsta väkivallasta. Appivanhempia meidän perhe ei kiinnosta tippaakaan, äärimmäisessä hädässäkään eivät viitsineet auttaa, eivät ole ikinä auttaneet minuuttiakaan eikä heillä ole suhdetta meidän lapsiin lainkaan. Sisaruksia ei itselläni ole, miehen siko on anopin bestis ja viettää joka päivän aamusta iltaan äitinä kanssa.

Ollaan ihan yksin, ei ole ketään joka kriisin tulle auttasi. Kerran tuli paha kriisi, onnettomus, sairaus, lapset meinasi jäädä heitteille kun me vanhemmat kykeneättömiä hoitamaan. Huostaanotto sairaalassaolon ajaksi anoo apu kun isovanhemmat ei suostunut auttamaan.

yhteydessä toisiimme. Mikään ei tässä maailmassa toimisi, ellei näin olisi.

Ypöyksin.

Tuntuu että kannattelen kaikkea harteillani yksin. Se väsyttää ja niinkuin Maria sanoi, pelottaa.

Kiitos tästä kysymyksestä. Rupesin ajattelemaan elämää taas hieman positiivisemmin. Kyllä minulla on mies, joka vaikean paikan tullen seisoo rinnallani, vaikka välillä tuntuu ettei tuo välitä (kuitenkin tosipaikan tullen todistettavasti lojaali) sekä äiti, johon voin aina nojata. Lisäksi muutama ystävä, joiden kanssa nykyään melko harvoin tekemisissä, mutta tiedän, että heihin voin pahan paikan tullen turvata. Toivottavasti minä olen myös jollekin tällainen ihminen, että esim. ystäväni, mieheni, siskoni jne voisivat kokea, että minuun voi pahan hetken tullen luottaa. Haluan olla.

en siinä mielessä ihan yksin, että kyllä minulla on ystäviä ja muutama läheinen sukulainenkin.



Mutta jos paha katastrofi kohtaisi, niin en usko, että pitemmän päälle kukaan minusta huolehtisi. Suurin pelkoni on työttömyys tai muu tilanne, jossa minulla ei olisi mitään tuloja, ja joutuisin sen takia luopumaan kodistani. En usko, että silloin olisi ketään auttamassa.

Mieheni on sitä tyyppiä, joka salailee asioitaan. Vanhempani ovat persoonallisuushäiriöisiä ja ainut veljeni skitsofreenikko. Lapsista on minun huolehdittava, eikä heidän minusta, sen olen päättänyt. Ystäviä minulla ei ole. Työkaverit lähinnä puukottavat selkään omalla kilpailuhenkisellä alallani.

en koe.

Meillä ei kylläkään ole tukiverkkoja perinteisessä mielessä, että en kerro kummankaan vanhemmille jos menee huonosti. Se tulee myöhemin bumerangina ja arvosteluna takaisin, lasten arvosteluna, meidän. Ei voi tehdä oikein. Ehkä johtuu siitä että välimatka on pitkä ja on helpompi olla jos löytää vaan virheitä ja moitittavaa toisesta.



Mutta en koe olevani yksin. Mulla on mies ja lapset. Ja lisäksi, ihan kuten itse auttaisin ihan hyvänpäivän tuttuakin jos hänelle joku kriisi sattuisi, nin uskon, että jopa ventovieras auttaa toista, jos toisella on hätä tai kriisi.



vaikka siis isäni ja miehen vanhemmat ovat ihan hyvissä taloudellisissa tilanteissa ja heillä aika ja rahaa ja tervyettä, niin en usko että sieltäpäin mitään apua tulisi. Mieluummin ventovieraalta.



Miehen vanhemmat palvovat rahaa ja mikään määrä ei riitä. (heidän mielesä köyhä lapsuus). He tukevat jos menee hyvin. Olen nähnyt miten suhtautuvat jos joku suvussa menettää taloudellisesti kaiken. Alkaa löytyä arvostelua ja piikkiä, pelkäävät varmaan että se tarttuu. Mitä köyhempi sukulainen, sen huonommat lahjat saa. Mitä rikkaampi (ja ahneempi) sen paremmat. näin ihmiset toimivat.



uskon kuitenkin että on olemassa kaltaisiani ihmisiä, jotka auttavat sitä joka apua tarvitsee. Ei sitä ahneinta joka sitä ppyytää tai vaatii kun ei itse huvita hoitaa omaa kotia tai lapsia tai tehdä omia töitä.

Ystävällisyys tulee bumerangina takaisin, kuten sanonta kuuluu (tai ainakin jotenkin noin ;)). Samoin myrkyllisyys ruokkii myrkyllisyyttä ympärillään.



Eihän se aina tule sieltä suunnalta kuin odottaisi, mutta varmasti jostakin se saa vastakaikua.