Elänkö kevytsuhteessa?

Niin se vain on, että kun oikean tapaa, ei tarvitse miettiä, että sitten joskus. Harmitti sen naisen puolesta kun oli odottanut kiltisti ikävuodet 30-35 miehen kanssa ja taisi käydä niin, että jäi lapsettomaksi.

että miehillä ei ole selkärankaa ilmaista, jos mitään sitoutumishalukkuutta ei ole. Ymmärrän että jokainen ottaa vastuun omasta elämästään ja nainen olisi by all means saanut lähteä suhteesta aiemmin, mutta ilmeisesti mies ei koskaan virkannut ettei halua asioita x ja y tuon naisen kanssa koska muutenhan olisi ollut hyvä peruste naiselle lähteä etsimään onnea muualta.

Ap nyt nosteli tätä ketjua, koska tuntui naurettavalta lukea omaa aloitusta. Ehkä eniten siksi että mitään ei juuri ole tapahtunut ~vuodessa. Olemme 26-vuotias avopariskunta, ei lapsia, ei naimisissa. Välillä kyllästyttää ettei tulevaisuuden suunnitelmista ole sen kummemmin tietoa, välillä taas ei tunnu tietävän itsekään mitä haluaa ja huokaa helpotuksesta ettei esim. lapsiasiaa tarvitse päättää vielä.

Lähinnä ympäristöstä tulevista signaaleista tulee mieleen että viedäänkö minua kuin pässiä narussa (vrt. ylempi lainaus) ja lempataan joku kaunis päivä kun mies haluaakin "sitoutua" johonkin toiseen.

Ap

Ekassa kirjoituksessasi kerroit toivoneesi suhteen virallistamista. Vieläkö toivot, AP? Miten tämä vuosi on mennyt? Oletko onnellinen? Rakastatko miestä?

Ekassa kirjoituksessasi kerroit toivoneesi suhteen virallistamista. Vieläkö toivot, AP? Miten tämä vuosi on mennyt? Oletko onnellinen? Rakastatko miestä?

Toivon kyllä, mutta toive on muuttunut erilaiseksi. Tajuan, että olen onnellisempi jos mieskin on koko sydämellään mukana mahdollisessa naimisiinmenossa ja lastenteossa kuin että aiheuttaisin hänelle ahdistusta purkamalla omaa turhautuneisuuttani asiasta.

Olen tehnyt omia juttuja ja edistynyt oman elämäni tavoitteiden suhteen. Samalla olen koettanut lakata pelkäämästä ettei mies koskaan kosi tai löytää jonkun muun. Ajattelen että voin olla tässä tasan niin kauan kuin päätän olla ja jos jonain päivänä kyllästyn junnaavaan parisuhteeseen, voin lähteä eikä minun tarvitse rypeä itsesäälissä.

Vuosi sitten kriiseilin asiasta enemmän. Ajattelin että on henkilökohtainen tragedia jos en "pääse" naimisiin tai saa lapsia - juuri tämän miehen kanssa. Nyt otan elämän niin, että kun kerran rakastan miestä ja minulla on hänen kanssaan hyvä olla (juuri nyt), niin miksen sitten olisi ja eläisi ja katsoisi ainakin toistaiseksi mitä elämä tuo tullessan. Tunnen kuitenkin olevani rakastettu ja ns. hyvässä suhteessa vaikka sitä ei virallistettu olekaan. Samalla pystyn jo järkeilemään ikämme ja suhten keston suhteen, että emme suinkaan ole mitenkään eriskummallisia tai outoja kun emme ole vielä perheellisiä ja avioituneita.

Toki niitä haaveita ja unelmia on, mutta itsetutkiskelun myötä olen tajunnut etten voi syyttää miestä jos tilanne turhauttaa minua, vaan minun on itse otettava ja kannettava vastuu päätöksistäni. Eli jos päätän olla miehen kanssa vaikka hän ei haluaisi koskaan naimisiin tai lapsia, teen sen valinnan tietoisesti. Jos taas huomaan takertuvani ajatukseen ja haluavani noita asioita juuri nyt, minun itse on kerättävä se rohkeus ja erottava.

Oliko tässä ajatuskuviossa mitään järkeä? (Vastausta alkuperäiseen kysymykseen kevytsuhteessa elämisestä en tiedä vieläkään, mutta jos tämä sitä on, niin varsin tyydyttävä sellainen.)

Olen jo pidemmän aikaa toivonut suhteemme virallistamista, mutta miehen mielestä sen aika on sitten "joskus". Muuten asiat ovat ihan hyvin, yhdessä oltu kolme vuotta josta suurin osa avoliitossa.

Luin sitten jotain kevytsuhteen määritelmää, ja siinä oli esim. että ulkoisten sitoutumisen merkkien puuttuminen olisi kevytsuhteen merkki.

Olenko lukenut liikaa kaikkea kun analysoin omaa suhdetta joidenkin määritelmien perusteella?

tai todennäköisesti jotain "kevytlukemista".

Mutta jos sun ja miehen toiveet suhteen jatkumisesta ovat kovin erilaiset, on mahdollista, että yksimielisyyttä ei löydy.

Heli Vaarasen tutkimus (väitöskirja?), jonka loppupäätelmä taisi olla että kevytsuhteet ovat lisääntyneet tai ainakin yleisempiä kuin ennen. Siis suhteet, jotka voivat kestää vuosia, mutta joissa ei kuitenkaan sitouduta loppuun asti = avioliittoon ja lasten hankintaan.



Mistä voi tietää elääkö tuollaisessa?



Ehdottakaa toki parempaa kirjallisuutta. :-)

lasten hankintaan tai yhteisen asunnon ostoon? Vai onko sillä saralla pitänyt huolen että voi lähteä sillä sekunnilla kun haluttaa?



Kyllähän se kevytsuhteelta kuulostaa jos mies ei halua mitään sellaista joka sitoo pitkän aikaa mahdollisen eron jälkeen. Oletko kysynyt miksi ei halua lapsia, miksi ei halua naimisiin? Ovatko vastaukset olleet hyvin perusteltuja vai vältteleviä?

ettei halua avioliittoa tai lapsia. Olen sitten kysynyt että haluaako niitä minun kanssani ja siihenkin on vastannut kyllä. Minkäänlaista ajallista perspektiiviä asiaan ei hänestä kuitenkaan saa irti. Minusta avioliiton solmimista on turha vitkutella jos tuntee löytäneensä hyvän kumppanin, mies taas pitää sitä vain muodollisuutena. Lapsista kun puhutaan, mies ei koe vielä olevan niiden aika. Väittää tajuavansa naisen hedelmällisyyden rajallisuuden, muttei silti käyttäydy niin.



Miten saisin miehen ymmärtämään, etten voi elää suhteessa jonka tulevaisuutta saan koko ajan pähkäillä? Miten minäkään uskallan heittää itseni likoon kun haluan kihloihin, naimisiin, parin vuoden päästä lapsia jne. kun toinen ei edes osaa sanoa milloin näitä voisi tapahtua. Samaan aikaan vakuuttelee että minä olen hänen elämänsä nainen mutta että hän elää tätä päivää eikä jaksa stressata tulevia. Ei ilmeisesti tajua että oma tulevaisuutemme on meidän päätettävissämme, ei joku tyhjästä ilmestyvä asia.

sun tilanteessa niin hommaisin hiljaa oman kämpän ja muuttaisin sinne. Ilmoittaisin, että näin nyt tehdään, mua ei kiinnosta enää "joskus". Joko mies sitten alkaisi ajattelemaan suhdettamme vakavammin tai sitten se ei olisi sen arvoinen.

sun tilanteessa niin hommaisin hiljaa oman kämpän ja muuttaisin sinne. Ilmoittaisin, että näin nyt tehdään, mua ei kiinnosta enää "joskus". Joko mies sitten alkaisi ajattelemaan suhdettamme vakavammin tai sitten se ei olisi sen arvoinen.

Se on sikälis ongelmallista, että ei kai kukaan lopulta halua että puoliso on mennyt naimisiin tai suostunut lasten tuloon vain menettämisen pelosta?

sun tilanteessa niin hommaisin hiljaa oman kämpän ja muuttaisin sinne. Ilmoittaisin, että näin nyt tehdään, mua ei kiinnosta enää "joskus". Joko mies sitten alkaisi ajattelemaan suhdettamme vakavammin tai sitten se ei olisi sen arvoinen.

Se on sikälis ongelmallista, että ei kai kukaan lopulta halua että puoliso on mennyt naimisiin tai suostunut lasten tuloon vain menettämisen pelosta?

Jos mies ja sinä olette yli 30, niin kuulostaa kevytsuhteelta. Jos taas olette jotain 21, niin elä tätä päivää.

Etukäteen ilmoittaminen ja ehtojen asettaminen olisi kiristämistä, mutta jos vaan muuttaa pois ja ilmoittaa (ilman velvotteita) että tämä oli tässä, en jaksa elää suhteessa joka ei johda vajavampaan niin mikäs siinä sitten. Itse sitten ottaa sen riskin että ero tulee. Siinä kyllä punnitaan että haluaako mies sen kevyen suhteen vai ei...

sun tilanteessa niin hommaisin hiljaa oman kämpän ja muuttaisin sinne. Ilmoittaisin, että näin nyt tehdään, mua ei kiinnosta enää "joskus". Joko mies sitten alkaisi ajattelemaan suhdettamme vakavammin tai sitten se ei olisi sen arvoinen.

Se on sikälis ongelmallista, että ei kai kukaan lopulta halua että puoliso on mennyt naimisiin tai suostunut lasten tuloon vain menettämisen pelosta?

kannattaisi (kummankin) etsiä puoliso jolla on samat tavoitteet ja elämänarvot. Teillä ei selkeästi "natsaa".

Jos kaksi 25-vuotiasta ei kolmen vuoden seurustelun jälkeen mene naimisiin ja hanki lapsia?



Entäs jos mies ihan oikeasti ei ole valmis isäksi.



T:ap, tosiaan ollaan molemmat 25-vuotiaita

Elin itsekin nuorena ns. kevytsuhteessa. Mies ei saanut päätettyä, mitä haluaa. Hain asunnon ja keräsin kamppeet. Sanoin suoraan, että en ala tuhlaamaan elämääni koekaniinina oloon, että kelpaanko vai en. Asia oli selvä, me erosimme.



Tavattuani mieheni, ilmoitin heti alussa, että toista kertaa en ala elämään yhdessä vuosia ja miettimään, että olenkohan nyt tosissani vai en. Mies ilmoittikin heti tämän jälkeen, että on tosissaan ja me tulemme tekemään yhteiset lapset ja menemme naimisiin. Niin kävi ja naimisissa on oltu 17 vuotta.



En ymmärrä tätä ajatusmallia, että naisen pitää sanattomana riutua vieressä, eikä saa sanoa mielipidettään, ettei vain vahingossa kiristä miestä.



Ensimäinen avokkini ei halunnut vakiintua ja asia oli ok. Toinen halusi ja asia oli ok.

En ymmärrä tätä ajatusmallia, että naisen pitää sanattomana riutua vieressä, eikä saa sanoa mielipidettään, ettei vain vahingossa kiristä miestä.

Ensimäinen avokkini ei halunnut vakiintua ja asia oli ok. Toinen halusi ja asia oli ok.

Toki nainen saa sanoa mielipiteensä ja moni varmaan sanookin. Kuten minäkin olen sanonut avokilleni että haluan naimisiin ja lapsia, mielelläni hänen kanssaan. Mutta mitä muuta voin kuin kunnioittaa hänen mielipidettään, että "ei vielä". Onko suhde tuhoon tuomittu jos siinä ei halua edetä nopeasti?

Huomaan selitteleväni miehen puolesta, mutta miksi vaihtaa kumppania, jos toinen vain kypsyy hitaammin? Sitä ehkä ajankin takaa, että voinko mistään tietää onko tämä miehelle vain kevytsuhde jos en sitä hänestä saa puristettua ulos. Poismuutto on vähä liian äärimmäistä kun elämä on muuten yhteinen.

t: ap

Siis ymmärrän että haluat asioita ehkä nopeammalla aikataululla kuin miehesi, tai ainakin jonkunlaisen tiedon siitä, tuleeko niitä edes tapahtumaan. Tosin, onhan mies jo sanonut, että kyllä. =) Ja ihan hienoa että puolustelet miestäsi, ehkä tämäkin antaa sulle uutta näkökantaa miehesi puolesta.



Entä, jos ilmoittaisit miehelle, että et halua painostaa, mutta toivot, että hän kuitenkin vakavasti pohtisi asiaa. Jospa vaikka ette loppuvuonna keskustele asiasta (no totta kai siitä voi puhua, ei siitä tarvitse ihan tabua tehdä, mutta ettet itse miettisi asiaa niin vakavasti), mutta sitten 1.1.2013 päivitätte nykyistä tilannetta ja toivot miehen siinä vaiheessa tietävän, mitä hän haluaa. Haluaako lisää aikaa (sinä päätät sitten haluatko/voitko antaa) vai osaako jo sanoa ajankohtaa, tms.

Onko suhde tuhoon tuomittu jos siinä ei halua edetä nopeasti?

suhteeessa ei välttämättä ole mitään vikaa, jos ihmiset haluavat edetä hitaasti, eikä teillä 25-vuotiaina vielä mikään varsinainen kiire ole.

Mutta jos suhteessa olevista toinen haluaa edetä hitaasti ja toisella olisi jo kiire, on se huonompi merkki. Tavoitteiden ja toiveiden pitäisi olla suhteellisen samansuuntaisia, että molemmat pysyisivät pitemmän päälle tyytyväisinä. Jos kaikissa tai edes isoissa asioissa toinen joutuu luopumaan toiveestaan, on vaikea olla kovin onnellinen.

Siis entiselle naiselleen. Asuivat yhdessä kun me tapasimme.

Mies muutti aika nopsaan minun luo ja menimme naimisiin 6 kuukauden kuluttua ja saimme siihen nopsaan tahtiin 3 lasta.



Tämä entinen nainen tuli kerran eräissä juhlissa kännissä minut haukkumaan kun mies oli kuulemma miettinyt hänen kanssaan 5 vuotta, koska olisi se oikea aika ja minun kanssani meni heti naimisiin.



Niin se vain on, että kun oikean tapaa, ei tarvitse miettiä, että sitten joskus. Harmitti sen naisen puolesta kun oli odottanut kiltisti ikävuodet 30-35 miehen kanssa ja taisi käydä niin, että jäi lapsettomaksi.



Mutta toisaalta, turha minua on siitä tulla haukkumaan. Meille oli miehen kanssa heti tavatuamme selvää, että toisemme haluamme, eikä mitään muuta.

Siis entiselle naiselleen. Asuivat yhdessä kun me tapasimme.

Mies muutti aika nopsaan minun luo ja menimme naimisiin 6 kuukauden kuluttua ja saimme siihen nopsaan tahtiin 3 lasta.

Tämä entinen nainen tuli kerran eräissä juhlissa kännissä minut haukkumaan kun mies oli kuulemma miettinyt hänen kanssaan 5 vuotta, koska olisi se oikea aika ja minun kanssani meni heti naimisiin.

Niin se vain on, että kun oikean tapaa, ei tarvitse miettiä, että sitten joskus. Harmitti sen naisen puolesta kun oli odottanut kiltisti ikävuodet 30-35 miehen kanssa ja taisi käydä niin, että jäi lapsettomaksi.

Mutta toisaalta, turha minua on siitä tulla haukkumaan. Meille oli miehen kanssa heti tavatuamme selvää, että toisemme haluamme, eikä mitään muuta.