Olen kateellinen nopeille sitoutuville.

Tyhmää, tiedän. Mutta koen aina olevani jotenkin huonompi ihminen tai huonommassa parisuhteessa kun kuulen rakkaustarinoista, joissa on heti tiedetty toisen olevan "se oikea" ja kihloihin ja naimisiin on menty nopealla aikataululla. Lapsetkin on saaneet tulla kuvioon nopeasti.

Etenkin jos nuo suhteet ovat kestäneet, vaikka harva kai niistä yhtä nopeasti eronneista asiaa hehkuttaa. Tuntuu vaan että kun neljättä vuotta miehen kanssa yhdessä mennään eikä ole edes kihloja vaihdettu, että teen jotain väärin?

kuitenkin rakastatte toisianne, niin ei kai niillä ulkoisilla merkeillä niin väliä? Mulla se ongelma yleensä, etten rakasta niitä kenen kanssa olen.

Itse haluaisin olla hidas sitoutuja. Mutta ei, alle vuosi ollaan oltu yhdessä, asuttu puoli vuotta saman katon alla ja ensimmäinen lapsi on aluillaan. En tiedä, onko mies "se oikea", en tosin osaa kuvitella elämää kenenkään muunkaan kanssa. Näin se nyt menee ja saa mennäkin, en voi tietää olemmeko yhdessä viiden vuoden kuluttua, mutta en voisi tietää sitä pidemmässäkään suhteessa.

Jos kuitenkin rakastatte toisianne, niin ei kai niillä ulkoisilla merkeillä niin väliä? Mulla se ongelma yleensä, etten rakasta niitä kenen kanssa olen.

Tuntuu vain, että haluaisin myös sosiaalisessa yhteisössä (perheet, kaverit) samanlaisen aseman kuin ns. vakavasti otettavat pariskunnat. Vaikka olemme ihan tasapainoisessa ja onnellisessa avoliitossa, se ei heijastu takaisin muista ihmisistä. On vaikea selittää miksei olla kihloissa tai naimisissa (tai hankkimassa lapsiakaan lähiaikoina) kun ei oikeastaan itsekään osaa perustella miksei. Jotenkin olo on alempiarvoinen kuin suhteensa sinetöineillä.

Lienee heikko itsetuntoni syytä, mutta silti en osaa olla levollinen ja luottavainen ja muut parit nostavat tällaisia ajatuksia pintaan.

Itse haluaisin olla hidas sitoutuja. Mutta ei, alle vuosi ollaan oltu yhdessä, asuttu puoli vuotta saman katon alla ja ensimmäinen lapsi on aluillaan.

Itse haluaisin olla hidas sitoutuja. Mutta ei, alle vuosi ollaan oltu yhdessä, asuttu puoli vuotta saman katon alla ja ensimmäinen lapsi on aluillaan. En tiedä, onko mies "se oikea", en tosin osaa kuvitella elämää kenenkään muunkaan kanssa. Näin se nyt menee ja saa mennäkin, en voi tietää olemmeko yhdessä viiden vuoden kuluttua, mutta en voisi tietää sitä pidemmässäkään suhteessa.

kun itsellä kaikki isot asiat ovat aina olleet päätöksiä, ei asioita jotka vain tapahtuvat. Ehkä se sitten hidastaa asioita, jos pysähtyy aina miettimään että joko on aika tehdä asioita x, y ja z. On turhauttavaa kun jokainen asia tulee mietittyä niin tarkkaan ja perinpohjin. Mitään impulsiivista kihlausta en osaa kuvitellakaan.

ap

kihloihin tai naimisiin. Hyvin menee silti ja rakastan miestäni valtavasti. Lapsia 2 ja yhteinen asuntolaina.

Olet vain harkitseva luonne, ei siinä mitään.

kun et kuule ehkä lainkaan niistä onnettomista suhteista. Ei kannata kadehtia.

Ehkä sulle sopii tapa rakentaa hyvää suhdetta hiljalleen, toiset taas tarvitsevat nopeasti vaikka avioliiton antaman turvallisuudentunteen tms.



Oma liittoni alkanut yhden illan jutusta, yhteen muutettiin muutaman kuukauden satunnaisen tapailun jälkeen. Välimatkaa meillä oli 400 km. Oli voimakas halu olla toisen kanssa aina.

Pitkä työ on tehty, että tähän asti on päästy. Monta karikkoa rämmitty ja monista vaikeuksista kasvettu kiinni toisiimme.

Eka lapsi tuli suunnittelematta pilleriunohduksen seurauksena parin vuoden yhdessäolon jälkeen. Syntyi pienenä ja heikkona keskosena. Toinen lapsi sai alkunsa tuossa kaaoksessa heti perään. Kolmas ja neljäs sentään yhdessä suunniteltiin ja toivottiin sitten myöhemmin. Kihloihin kerettiin 13 yhteisen vuoden jälkeen, naimisissa on nyt oltu vasta 12 vuotta. Ja yhdessä siis 25 vuotta.

Ja noihin vuosiin on mahtunut vaikka mitä rankkaa. Ero on mielessä ollut monasti mutta yhdessä on haluttu sitten kuitenkin olla ja selvitetty keskinäiset ongelmat ja yhdessä tuettu toisiamme vaikeuksissa.

Haluaako hän avioliittoa laisinkaan vaiko vaan joskus myöhemmin?

Itse olen samankaltisessa tilanteessa viidettä vuotta. Emme edes asu yhdessä (pääsääntöisesti minun toiveestani, sillä koen/koemme paremmaksi odottaa muutama vuosi, kun lapseni ovat muuttaneet pois kotoa).

Mies tietää, että pitäisin tässä tilanteessa kihlautumista vakavan sitoutumisen merkkinä, mutta hän haluaa vielä odottaa.

En tiedä, mitä pitää vielä odottaa. Enkä suoraan sanottuna aio enää kauaa odottaa, tarkoittaen että, jos mies ei vieläkään pysty tekemään tuota "lopullista päätöstä" niin peli on mielestäni selvä.

No tuohan on ihan oma vika. Ehkäisy on keksitty

Itse haluaisin olla hidas sitoutuja. Mutta ei, alle vuosi ollaan oltu yhdessä, asuttu puoli vuotta saman katon alla ja ensimmäinen lapsi on aluillaan.

ihan on toivottu lapsi.

Mutta hänen argumenttinsa ovat varsin fiksuja, minä ajattelen asiaa (stereotyppisen naisellisesti?) enemmän tunnepohjalta. Miehen mielestä avioliitto on ajankohtainen kun alkaa olla yhteistä omaisuutta tai lapsia, minulle avioliitto on merkki sitoutumisesta ja rakkaudesta. Tiedostan nämä erilaiset lähestymistavat ja siksen miestä naimisiin painostakaan. Minä taas sitoutuisin mielelläni avioliiton kautta ensisijaisesti mieheen, en asuntolainaan tai lapsiin. Tai en koe avioliiton olevan riippuvainen noista, joskin haluaisin lapset vasta avioliitossa.



Sosiaalisen statuksen ei varmaan pitäisi olla niin tärkeä nykypäivänä, mutta sellainen arvottaminen sormusten määrän perusteella on ainakin omissa suvuissa tyypillistä. Minä olen monille vain x:n "tyttöystävä" kun taas vaikka muuataman kuukauden seurustelleen pariskunnan kihlauduttua se toinen on jo kihlattu tai tuleva vaimo/miniä ja jotenkin tasa-arvoisemmassa asemassa muun suvun kanssa. Vanhoillista ehkä, tajuan sen itsekin...

ei estettä kihlautumiselle/avioliitolle mielestäni ole.

Kerro vielä kerran miehellesi kuinka tärkeä tämä juridis-romanttinen sitoutuminen sinulle on. Josko hän kuulisi sinua sydämellään.

Terv. 10