Teinien äidit auttakaa!

Teini-ikään kuuluu halu näyttää tunteita ja on hyvä että se tehdään kotona. Teini osoittaa että olet hyvänä vanhempana rakas mutta tuossa iässä tapahtuu, ja teini aloittaa irtaantumisen. Tätä ei tapahtuisi jos et olisi tärkeä. Monet, liian monet teinit alkavat uhoamaan poliisille, vieraille tai opettajille. Tämäkin kuuluu pienessä mittakaavassa ikään, mutta vaarallista alkaa olla kun teinillä ei ole muita. Anna teinin näyttää tunteita ja olla oma itsensä. Teinin kehityksen kannalta sinun olisi paras vain olla ymmärtäväinen kaikille tunteille ja niiden näytille asettamiselle vaikka se tuntuisi raskaalta. Anna teinille vastusta kinasteluun koska teini sitä hakee.



Ps. Itse olen teini-ikäinen eli käytännön kokemusta on. Toivon että sain puhdistettua hieman käsitystä tehneistä kirosanattomalla tekstillä. ;)

mukava lukea täältä, että muillakin murkut oikuttelevat. Vaikka toki sen tiesin, niin silti mieltä lämmittää. Ja kannustaa taas jaksamaan, ettei nyt ainakaan itse vajoa samaan kiukutteluun mukaan. T. ap

Näistä oli apua!

Ehkä tässä tilanteessa on tosiaan vaikeaa se, että käytös on niin uutta. Tyttö on aikaisemmin ollut seesteinen, aurinkoinen sellainen tyytyväinen yhteiseen hyvään puhaltaja. Ja aika ajoin on vieläkin, ehkä jopa suurimman osan aikaa... mutta sitten yks kaks jokin mitätön asia tyyliin pudotatko koulusta tullessasi sen (sinun oman) leirikirjeesi postilaatikkoon (pitäisi mennä vähän erireittiä kuin tavallisesti) saa aikaan, tuittuilukohtauksen ja aika vaikeeta on.

Jään itse näissä tilanteissa vähän ymmälle, että miten toimisin. Tavallaa huvittaa, tavallaan närkästyttää.

Lähdenkö neuvomaan "no sano Sannalla, mun pitää viedä tää tuutko säkin sitä kautta..." vai alleviivaanko faktoja "no jos et halua mennä sinne leirille, jätä kirje viemättä, päätä itse" vai vienkö kirjeen mukisematta itse äkkiähän se autolla veisin.

Tämä päättyi niin, että hän nappasi kirjeen pöydältä ja totesi kuin suurenkin uhrauksen tehneenä no hyvä on sitte mä vien sen ja marssii huoneeseensa survoo kirjeen laukkuunsa ja mulkaiseen mennessään koska nyt bussille tuli kiire. Huutelen perään etkö sitten haluakaan sille leirille. Hän tiuskii no haluan mä en vaan ehdi viemään sitä kirjettä kun se on ihan erisuuntaan jne (ehkä sata metriä). Ällistyttävää. Jätänkö riitaisen ilmapiirin selvittämättä vai nössötänkö jotakin perään. Olen vähän pihalla tosiaan itsekin. Minusta on kurjaa, jos riidat jäävät selvittämättä. Ehkä opin, tämä on vasta perheemme eka teini. Muutama on vielä tulossa perässä.

mutta ihan kaikkia pikkuriitoja, joita teinin kanssa tulee, on ihan turha vatvoa jälkeenpäin, ne vaan saattavat saada teinin suuttumaan uudelleen asiasta, joka on jo mennyt ohi. Esim. tuollainen kirjeen viemiseen postilaatikkoon liittyvä riita on minusta sellainen, jonka jättäisin käsittelemättä, korkeintaa kysyisin myöhemmin, että muistithan viedä sen kirjeen, ja jos teini vastaisi muistaneensa, niin sanoisin että "hieno juttu, hyvä kun veit".



En tosin tiedä, olenko paras neuvoja, koska meillä on erityisen kiukkuinen teini, joka kiukuttelee ja murjottaa välillä päiväkausia, selvästi emme ole osaanneet toimia aina ihan oikein. Viime aikona olemme kyllä saaneet välejä parannettua sillä tavalla, että toisaalta vaadimme (tosin nätisti) teiniltä suht. normaalia käytöstä, esim. pitää tervehtiä ja sanoa hei hei, ja toisaalta kehumalla sitä paljon, yrittämällä päivittäin sanoa jotain positiivista, silloinkin kun teini murjottaa.

Niin vaikeaa kuin se onkin.

Eikö ole hyvä, että lapsi oppii pitämään puolensa, olemaan eri mieltä eikä ole kaikkien virtojen vietävissä?



Ei ole kivaa, mutta vanhempana ei kuitenkaan saa antaa periksi. Turhia riitoja kannattaa välttää, mutta isommista asioista pidetään kiinni hyvällä tai pahalla. Ei ole todellakaan helppo keksiä mitään sellaista, josta voisi kehua edes joka viikko, saati päivittäin. Tuntuisi varmaan teinistäkin teeskentelyltä, kun hän tekee parhaansa ollakseen mahdollisimman hankala.

ohimennen vaikka teinin hiuksia, jotka on tänään tosi kivasti tai jotka tuoksuu hyvältä, tai että onpa sillä nätti pusero, tai että hyvin sopii yhteen noi housut ja toi huppari tms. Mutta joo, ei toki pidä kehua sillä tavalla ylivuotavasti ja turhasta, että se alkaa ärsyttää, mutta ohimennen voi kyllä yrittää jotain nättiä sanoa, teineillä on usein äärettömän huono itsetunto, jota ne peittää ylimielisellä ja välinpitämättömällä käytöksellä, mutta aina kun sanoo jotain nättiä, ne kyllä iloitsee siitä ja muistavat sen pitkään, joskus lopun ikäänsä.

Taas muistin, miksi jaksan roikkua aika ajoin tällä palstalla!! Kiitos naiset!



t. ei ap, mutta myös teinien äiti

otin noi teinin kiukuttelut asiaan kuuluvina, eli ajattelin että mulla on onneksi ihana normaalisti kehittyvä lapsi, joka nyt on tuossa vaiheessa. Itse asiassa useimmiten mua vaan huvitti ne kiukku- ja uhmakohtaukset, mutta en tietenkään sitä teinille näyttänyt, se ei olisi ollut sopivaa. Välillä piti tietysti vetää tiukan äidin roolia (kotiintuloajat, kokeisiin lukemiset jne.) ja sain tietysti teinin vihat niskaani lukemattomat kerrat, mutta kun tiesin että näin se menee, että parempi se että lapsi kapinoi minua ja isäänsä vastaan kuin se että kapinoisi jossain kadulla "mummoja potkimalla".

mutta murrosiän kehitystehtävähän on irrottautua vanhemmista. Tehtävä on vaikea ja ristiriitainen, nuorelle on helpompaa irtautua "tyhmistä" vanhemmista, joten hänestä vanhemmat alkavat näyttää kalkkiksilta.



Minusta huonoa käytöstä ei pidä suvaita. Kun teillä on hyvä tai neutraali hetki menossa, kerro tytölle mielipiteesi. Jos tyttöä harmittaa jokin, silloin minusta on oikeus ehkä kiukutellakin (murkut usein taantuvat pikkulapsi-, jopa uhmaikäasteelle). Mutta kannattaa ottaa asia puheeksi.

...aika mitättömältä tuollainen hapannaamaisuus oikeastaan kuulostaa. Kuuluu ikään ja kehitykseen. Sivuuttaisin ne olankohautuksella.



Mutta sitten oikeissa asioissa, isoissa linjoissa (koulun hoitaminen, kotiintuloajat, kotityot jne.)pitäisin selkeän linjan ja vaatisin hoidettavaksi. Jos teini mököttää, anna mököttää. Jos tiuskii ja irvistelee, älä tee isoa numeroa. Itse vedät sen rajan, mikä on sallittua, mutta ihan kaikkea ei voi kieltää. Murkun mieli ja keho ovat sekaisin hormoneista ja kasvuvaihe on raskas, se kannattaa muistaa.



t. todella haastavan 14-vuotiaan tytön äiti

vanhemman osa, joka tulee vaan kestää. Siihen kasvaa ja sen oppii hyväksymään, kun asian käy läpi useamman kerran. Sinä olet aikuinen ja lapsesi kasvaa ja kehittyy ja nyt sillä on menossa tämä murrosiän kehitysvaihe, joka on rankka muillekin kuin vain lapselle itselleen.

En tiedä auttaisiko sinua, kun lukisit aiheesta kirjallisuutta tai hakisit sellaista vertaistukea vaikka ystävistäsi, joille asia on tuttu. Saa sitä tosin jollain tasolla täällä netissäkin.



Voin kertoa, että nyt kun neljäs lapseni elää tuota vaihetta, olen jo aika hyvä tässä itse. Tiedän miksi lapsi käyttäytyy ja kestän ne pahatkin sanat ja typerät kommentit ja käytöksen. Tavallaan minua ei enää hetkauta lainkaan vaan tiedän, että vaihe on luonnollinen.

Silti teinille saa sanoa, ettei hyväksy kiroilua esim. kotona. Pahaa mieltä saa purkaa ja murheita kertoa mutta ei sinun tarvitse sietää asiattomuuksia. Itse olen joka lapseni kanssa voinut puhua paljonkin, olen sanonut lapselle, että ymmärrän. Mutta silti meillä on velvollisuudet ja rajat ja säännöt kotona ja niistä pidetään kiinni. Mutta keskustelu on kaikkein tärkeintä oikeastaan. Teineille voi puhua ja selittää asiat. Teinille voi sanoa, että rumat sanat satuttavat, ei hänkään varmaan niitä halauisi keltään kuulla. On tietysti hetkiä, jolloin ne vaan tulevat suusta mutta sitten puhutaan tilanne selväksi ja pyydetään anteeksi, jos on loukattu.

Mutta olen myös se vahva aikuinen, jolle lapsi voi murheensa kertoa ja jolle omat lapseni ovat ainakin uskaltaneet puhua tunteistaan. Mutta on minunkin pitänyt se aikoinaan opetella ja hakeqa apua ja tukea muualta, jotta olen oppinut ymmärtämään ja toimimaan.

Sinulla on ihan yhtä hyvät mahdollisuudet onnistua.

Meillä oli vaihe kun teinit paiskoivat ovia perässään. Mieheni otti ovet pois saranoiltaan eikä montaa kertaa enää ovet paukkuneet.

Tiuskineet ovat ja raivonneet, mutta olen antanut heille siihen mahdollisuuden, en ole estänyt.

Tunnekuohut on valtavia ja kun itse pysyy tyynenä eikä lähde mukaan, se menee varmasti ohi.

Ei minua loukkaa oman lapsen naaman irvistely ja tuhahdukset, suhteemme on kuitenkin niin vahvalla pohjalla ja tiedän heidän rakastavan ja arvostavan vanhempiaan, että kestän sen :)

jatavalaan varmaan helpompi tapaus.



Mä olen aina sanonut heti silloin siinä tilanteessa, että en halua, että mulle puhutaan noin tai näytetään tuommoista ilmettä. Tavaroita ei tietenkään saa hajottaa jne.



EIhän se mitään päivänsädettä meille heti tuo, enkä minä toisaalta oletakaan, että siivouskäsky saisi aikaan mitään välitöntä ihastumisen tunnetta enää tuonikäisessä. Pikkulapsethan on kiitollisia mistä tahansa huomiosta, mutta en minä itsekän siivoamisesta nauti, joten miksi täysijärkinen teinikään niin tekisi? Toisaalta se on silti joskus siivottava, huvitti tai ei, mikä teininkin täytyy ymmärtää.



Yritän ehkä sanoa, että jonkinlaista kultaista keskitietä pitäisi vetää sen välillä, että sun on opetettava ja vaadittava käytöstapoja, teinin on oikeus olla omaa mieltään ja tuntea omat tunteensa ja sitten vielä on ne elämän tosiasiat kuten se, että joskus on siivottava, kokeisiin on luettava ja niin edelleen. Sun pitää opettaa koko ajan, mutta ei kannata tehdä mistään silti elämää suurempia kynnyskysymyksiä. SIllä teinillä on ihan oikeasti vaikeaa aikaa ihan ilmankin, että kotona jatkuvasti huudetaan.



Varsinkaan ei mielestäni kannata pilata niitä hyviä hetkiä teinin kanssa sillä, että alkaa käymään jotain kasvatuskeskustelua tai luennoimaan käytöstaviosta ja empatiasta. Pikemminkin niin, että kun on hyvä hetki ja kaikki rauhallista niin se teini palkitaan siitä tarjoamalla lisää mielihyvää kun äitikin on sitten oikein mukava.



Voin kyllä lohduttaa, että noita angstijaksoja tulee ja menee: muutama viikko meno on ihan hirveää, mutta parin viikon päästä teillä voi olla myös oikein mukava, huomioonottavainen teini, josta parhaimmillaan tulee koulustakin hyvää palautetta. Vaikeuksia tulee aikanaan taas, mutta hyvistäkin hetkistä kannattaa nauttia ja lasta kannustaa silloin, sillä se ehkä lopulta oikeassa elämässä kantaa pitemmälle.

että hapannaamaisuutta ja niitä tunnekuohuja pitää vain oppia sietämään menemättä niihin mukaan. Koulun hoitamiseen, kotiintuloaikojen noudattamiseen ym. kuuluvat isommat asiat sen sijaan vaadin hoitamaan.



Tietysti se yleinen negatiivisuus ja hapan naama on ärsyttävää/outoa verrattuna aiempaan, mutta itsellä on helpottanut ajatus siitä, että ei teini varmaan itsekään haluaisi olla tuollaisessa mielentilassa, mutta ei nyt vain voi tunteilleen mitään. Ja samasta syystä tuntuisi epäreilulta sanoakaan asiasta teinille, niin kauan kuin kyse on vain passiivisesta pahan olon ilmaisusta, eikä mistään ovien paiskomisesta tai pikkusisaruksille turhasta raivoamisesta tmv.