Millaisia ikäviä muistoja teille jäi koululiikunnasta?

ovat ilmeisesti aina rakastaneet liikuntaa...

Meil oli ihan huippu ope. Kokeiltiin paljon erilaisia lajeja ihan laidasta laitaan ja ope osas muutenki hommansa, esim. jakaa joukkueet tosi tasaväkisiks.



Oma liikkanumero oli aina kymppi, vaikka lukiossa ope sitten vaihtukin.

Ala-asteella oli vikat luokat melkoinen naisvoikkafanaatikko, mutta ihan ok. Yläasteella ihana ope, kannustava meille lahjattomille. Ysillä oli sitten se mokaope. Täti oli inhos mua ja oli suorastaan vainoharhainen. Saattoi yhtäkkiä kääntyä ympäri ja syyttää mua jostakin sanomisista. vaikka olin ollut mykkänä koko tunnin. Lukiossa taas huippuope!

Tai en ehkä niinkään huono, mutta mulla on ollut aina liikunnallisesti huono itsetunto, vai miten sen sanoisi. En oikein usko ja luota itseeni liikunnassa ja herkästi sitten vähän kuin seurailin vierestä.

Jäin sitten kaikkien liikuntaa harrastavien varjoon. Joukkueisiin valittiin viimeisten joukossa ja se latisti fiiliksiä entisestään.

En tykännyt liikuntatunneista ja en tykkää liikunnasta kovin paljoa vieläkään.

Sähly,jalkapallo,pesis ja luistelu oli kivointa.



Vihasin aika paljon liikuntaa,jäi kammo natsi liikunnanopesta joka laitto kaikki kärsimään,selviskin että se olikin vanginvartija,kuri oli sen mukaistaja simputti ihan huolella.



Aikuisena innostuin tanssimisesta,ekana latinosta sitten sen jälkeen showtanssiin menin ja nykyää rakastan tanssia se on mun elämäni

Oliko liikunnanopettajasi hirviö?

- En nyt tiedä hirviöstä mutta... Hän ei millään suostunut ymmärtämään meitä, jotka emme jatkuvan kiusaamisen vuoksi tykänneet liikunnasta. Hän antoi kovaäänisesti negatiivista palautetta kiusaajien edessä ja puusilmäisesti kieltäytyi näkemästä ilkeiden oppilaiden vi**uilua. Hän mahdollisti kiusaamisen. Tarkemmin ajatellen... Hän oli hirviö.

Miten selviydyit vastenmielisistä liikuntatunneista?

- Hyvän ystäväni kanssa yhdessä kärsien. Mietimme mitä teemme koulun jälkeen. Mietimme miten olemme taas viikon "turvassa" liikunnantunneilta. Lisäksi laskimme pinnauskertoja. Montako kertaa saa pinnata ilman että numero laskee tai tulee soitto kotiin. Mietimme käytämmekö ne uintiin vai pesäpalloon jne.

Oletko myöhemmin oppinut pitämään liikunnasta?

- En varsinaisesti. Nautin koirani ulkoiluttamisesta, mutta siinäkin on kyse koiran kanssa touhuamisesta, ei liikunnasta.

kaikista mieleenpainuvimmat muistot. Liikuntasalit pukuhuoneineen ja suihkutiloineen olivat täydellinen loistamisen areena koulukiusaajille.



Huutojoukkueissa olin aina se viimeinen, joka oli periaatteesta sijoitettava johonkin. Liikunnanopettaja pahoitteli usein buuaaville joukkueeni jäsenille: "Pakko se on jonnekin laittaa".

Urheiluhenkeä :)

Mutta kaikki intokin meni, koska kuusi vuotta oli sellainen opettaja, joka ei kannustanut huonompia liikkujia lainkaan. Huuto ja sättiminen oli aivan kauheaa. Monesti olin kauhusta jäykkänä tai itku kurkussa.

jos joku mokasi jotain, niin tämä opettaja naureskeli pullonpohjalasiensa takaa, vaikka varmasti tiesi ettei ole soveliasta pilkata. Lisäksi se joskus kiehahti aivan mitättömistä jutuista.

kuin voimistelussa ja ratsastuksessa ja ikävä kyllä, ne ei kuuluneet pahemmin liikuntatuntien ohjelmistoon. Etenkään viimeksi mainittu :D



Varmaan pahimmat traumat mulla on palloilulajeista. Ja etenkin siitä opesta, joka jakoi liikkanumerot sen perusteella, osasitko pesäpalloa vai et.



Yläasteen/lukion ope oli ihan totaalisen pallohullu. Me ei oikeasti tehty juuri mitään muuta jokavuotisen cooperintestin lisäksi kuin pelattiin pesäpalloo, lentopalloo, koripalloo, jalkapalloo, jääpalloo... Ihan mitä vaan, kunhan oli pallo.



Ja se cooperin testi... Mä hajotin polveni onnettomuudessa. Polvi leikattiin kahteen kertaan lukion ekaluokan aikana. Ekan leikkauksen jälkeen mulla oli lääkärintodistus, jossa selvällä suomen kielellä sanottiin, että vapautus liikunnasta. Ope kuitenkin painosti ja hiillosti, että ei se nyt voi koko vuotta kestää. (Kahden kuukauden lappu se muistaakseni oli) Mä lopulta taivuin ja yritin osallistua liikuntatunneille minkä kykenin. Ja sitten tuli sen cooperin aika... Ope käski juosta, mä koitin selittää, ettei polvi kestä juoksemista, kun meni alvariinsa lukkoon jo kävellessäkin. Ope ei ottanut kuuleviin korviinsa ja mulla taas sisu kuohahti sen verran, että päätin sit juosta prkl jos se nyt kerran on niin helkkarin tärkeetä. Ekan sadan metrin jälkeen tuntu jo siltä, että polvi loksahti lukkoon, mutta mä pönttöpää päätin ravata sisulla loppuun asti. Tulosta en muista, mutta tuskin se sillä koivella mikään kummonen oli. Mutta juoksin - ja seuraavan viikon kävelin taas kepeillä... Mutku oli jästipää niin oli :D Ehkä eniten mua silloin vitutti se maikka, joka tajus jo testin jälkeen, kun nilkutin takaisin koululle, että mun takakoipi saattoi olla vähän kipeä. Se juoksi mun perään ja kauhisteli, että eihän sun nyt olis tarvinnut juosta, jos se jalka noin kipee on! Tänäkin päivänä ihmettelen sitä tyyneyttä, jonka tilanteessa saavutin, enkä sittenkään tirvaissut sitä päin näköä... :P



Mut joo, ei musta himoliikkujaa koskaan tullut, mutta olen löytänyt lajini myöhemmin. Eikä niihin liity pallot yhtään mitenkään :D