Onko muilla anoppia, joka ei

Minunkin anoppini saa juosta puolestani vaikka järveen. Ainoa mistä on minussa kiinnostunut on juorun aiheet. Mitä noista vanhoista koukkunokkaeukoista välittämään.

Ja ihan hyvä onkin ettei soita. En jaksaisi kuunnella sitä narinaa.

Hän on maailman ihanin anoppi :) Olemme tekemisissä aika harvoin mutta silloin on aina mukavaa. Hän antaa meidän elää omaa elämäämme ja elää itse omaansa, tapaa kyllä mielellään ja ilahtuu soitoista kuten mekin mutta kovin tiiviisti yhteyttä ei silti pidetä. Koska hän ei puutu asioihin, välimme ovat hyvät ja avoimet.



Toisenlainen kokemus on eräästä anopista, jolla on mielipide joka asiaan ja se tulee kyllä selväksi, jota pitää jatkuvasti huomioida yhteydenpidolla ja muistaa silti suodattaa omia sanomisiaan. Hän on mieheni anoppi...

eikä haittaa ollenkaan :)

Voisi olla välittämättä, mutta sitten kuitenkin mieltä kaihertaa kun kaikki edellytykset tavalliseen yhteydenpitoon olisi, siis ei ole niin sairas eikä raihnainen etteikö voisi myös itse joskus olla aloitteellinen ja kysyä poikansa ja lastenlastensa kuulumisia, eikä myöskään ole ollut mitään riitoja tms. On se vaan jotenkin outoa, kun hän jaksaa matkustella, kierrellä näyttelyt ja konsertit, istua kahviloissa viinilasillisen äärellä, mutta ei viitsi edes kerran kuussa soittaa ja kysyä mitä kuuluu. En jaksa minäkään enää, mitta tuli täyteen. Nyt mennyt n kaksi kuukautta ilman yhteyttä, menkööt mun puolesta vaikka loppu vuosi, en tee aloitettakaan enkä muistuttele miehelle että muistaisi soittaa äidilleenkin joskus. AP

vuodesta -94, en ole kertaakaan soittanut anopille ja hän minulle ehkä kaksi kertaa. On niin hirveä juoruämmä, että yhtään ylimääräisteä infoa ei voi antaa. Tiedän ainakin varmuudella, että kaikki mitä juoruaa on omasta päästään keksimäänsä.

vähyyden sellaisissa tapauksissa, joissa on vaarana juoruilu tai jonkinlainen pahansuopuus. Minusta meillä sellaiset asiat eivät selitä anopin saamattomuutta. Mutta ilmeisesti voi ihminen olla niin aloitekyvytön, itsekeskeinen ja itseriittoinen, ettei kaipaa lapsiansa tai lastenlapsiansa lähes koskaan, siltä tämä välinpitämättömyys ainakin tuntuu. Mutta surullista kyllä se on aiheuttanut myös sen, että eivät meidän lapset ikinä kaipaa tätä isovanhempaa...eivät koskaan kysy mummosta eivätkä pyydä että mentäisiin käymään. Näin se nyt vaan on. Jotenkin haikeaa, tätä on vähän vaikea selittää. Mutta jotenkin olen surullinenkin meidän kaikkien puolesta...AP

vanhoilla päivillään muutu! Ei kannata hukata energioita siihen, että joku muu muuttuisi, vain itseäsi ja omaa asennettasi voit varmuudella muuttaa.