Heteromiehen elämä tuntuu naurettavalta

Olen sen ja sen ikäinen eikä minulla ole vielä mitään ei-traumaattisia seksuaalikokemuksia. Parikymppisenä otin tietämättäni keltapillerin ennen kuin sitä kutsuttiin siksi (WANIM). Sitten minulla oli optimistinen kausi, jolloin halusin uskoa "itsevarmuuteen" ja "ruohon koskettamiseen". Jäihän siitä monenlaisia muistoja omaelämäkertaa varten, mutta enemmän jonkinlaisessa yhteiskuntakriittisessä- ja filosofisessa mielessä kuin siltä kannalta, että olisin nauttinut olostani. 

Jossain vaiheessa totesin, että yöelämästä en todennäköisesti tule mitään saamaan, ja loin auttajan identiteetin, mikä auttoi kestämään yöelämää. Joskus kuuntelin muiden murheita ja toimin saattajana. Kävin valtavasti harrastuksia ja koulutuksia sekä töitä, joissa kiinnostus piti olla "varmaa" huhupuheiden mukaan. Eli kyllä sote-alalta löytyy naisystävä jne.

Joskus iän kolmosella alkaessa aloin ajattelemaan seksuaalisuudesta siten, että en voi ikinä ymmärtää, mitä naisen päässä liikkuu tämän suostuessa seksiin, joten minun pitäisi vain yrittää nauttia kitkasta ja siitä, että kelpaan. Tarkoitan tällä sitä, että naiset varsinkin nyt 2020-luvulla hehkuttavat toistensa kauneutta, heteroseksuaalisuus on naisilla laskussa ja moni nainen pitää miehistä enemmän ideana kuin lihana ja haluaa miesten ihailevan heitä, mutta etäältä. Miehelle mitään imartelua ei oikein ole tulossa. Eräässä viime aikaisessa tutkimuksessa arvioitiin, että naisista 5% on ns. androfiilejä eli miehiin suuntautuneita. Muut naiset voivat suostua tekemisiin miesten kanssa johtuen monenlaisista sosiaalisista tai aineellisista syistä tai koska eivät uskalla sanoa 'ei'. Pienen kestämiskauden jälkeen on taas tuntunut todella vaikealta orientoitua tuohon ajatukseen, että "älä vaan ajattele liikaa bro", jos suostumusta on joskus tarjolla. Siis nimenomaan suostumusta eikä himoa. Eräässä kokeessa vasta mies kysyi kadulla ihmisiä treffeille ja sai myönteisen vastauksen useammalta mieheltä kuin naiselta.