Te joiden vauva ei koskaan nukkunut vieressä; millä sisulla jaksoitte valvoa jos vauva oli levoton?

Länsimaisella nukuttamisideologialla on taloudellinen ja uskonnollinen tausta. Samassa sängyssä nukkuvan vauvan uskotaan uhkaavan vanhempien parisuhdetta. Lisäksi länsimaissa arvostetaan itsenäisyyttä ja yksilöllisyyttä enemmän kuin perhekeskeisyyttä. Tähän liittyy väärä luulo siitä, että yksin nukkuminen tukisi lapsen itsenäistymistä.



Tiede on ollut osaltaan mukana vääristämässä käsityksiä lasten nukkumisesta. Monet nukkumistutkijat ovat määritelleet lapsen biologiseksi parhaaksi asioita, jotka oikeasti ovat hyväksi vanhempien sosiaaliselle ja taloudelliselle elämälle. Evolutiivinen näkökulma on unohdettu ja normiksi on asetettu yksin läpi yön nukkuva vauva. Tämä ei kuitenkaan ole ihmislajille biologisesti tai sosiaalisesti normaalia.



Länsimainen kulttuuri on saanut aikaan sen, että biologisesti epänormaali nukkuminen - vauva nukkuu yksin - on tullut normaaliksi, ja biologisesti normaali nukkuminen - perhepeti - on tullut epänormaaliksi.



Toisin kuin kuvitellaan, yksin nukkuminen ei lisää lapsen itsenäisyyttä. Yksin nukkuva kyllä oppii tuudittamaan itsensä uneen ilman aikuisen apua, mutta vauvasta asti äitinsä kanssa nukkuneet lapset ovat taaperoina omatoimisempia ja sosiaalisesti itsenäisempiä. Vanhempiensa kanssa nukkuneet kontrolloivat paremmin tunteitaan ja sietävät paremmin stressiä. Perhepeti edistää turvallisen kiintymyssuhteen syntyä, lisää lapsen turvallisuutta, vähentää yksinäisyyttä ja öisiä pelkoja. Yksinnukkuvia lapsia on vaikeampi kontrolloida, he ovat vähemmän onnellisia ja vähemmän innovatiivisia. Heillä on enemmän kiukunpuuskia ja he ovat pelokkaampia. Tavallisesti vanhempiensa kanssa nukkuvat lapset ovat -yllätys, yllätys- kyvykkäämpiä yksinoloon. Vanhempien kanssa yhdessä nukkumisella on positiivisia ja suotuisia vaikutuksia lapsen koko elämään.



Vaikka lapset nukkuisivat omassa sängyssään, tulisi jokaiselle lapselle suoda oikeus nukkua vanhempiensa kanssa samassa huoneessa niin kauan kuin lapsi sitä haluaa.



Nykyään normaalina pidetty lapsen kiintyminen unileluun voi olla merkki lapsen turvallisuudenkaipuusta. Mihin lapsi, jonka elämässä ei tapahdu suuria muutoksia tai joka nukkuu äitinsä vieressä, tarvitsisi unilelua?



Jotain synnynnäisistä äidinvaistoista kertoo se, että huolimatta kulttuurisista suosituksista useimmat vanhemmat nukkuvat jonkin verran lapsensa kanssa. Tavallista on myös vauvn nostaminen keskellä yötä vanhempien sänkyyn. Lastenhoidon asiantuntijoiden antamat ohjeet tosin saattavat saada vanhemmat salaamaan perhepeteilyn, tai mikä pahinta, tuntemaan siitä syyllisyyttä.



Koko ajan löydetään enemmän todisteita siitä, kuinka yksin nukkumisella on lapselle vakavia fysiologisia ja sosioemotionaallisia seurauksia. Sen sijaan ei ole löydetty yhtään todistetta siitä, että vanhempien kanssa nukkuminen olisi lapselle haitallista.



(lyhentäen sitaatit kirjasta: Luonnollinen lapsuus)

eli lapsen pieni käninä ja väninä eivät olleet minulle ongelma, unta hakeva lapsi sai pitää ääntä. Itkuun vastasin, ja lapsi sen tiesi, joten ei turhia huudellut. ÄÄntä piti, ei se ollut vaarallista.

Ja kun lapsi hihhuloi, laitoin hänet makuulle x-kertaa yössä. Pienempänä toki syötin, vaihdoin vaipat ja nukutin uudelleen mutta omaan sänkyyn/sisävaunuihin. Se vaatii hiukan sitkeyttä mutta olihan meitä kaksi vanhempaa kiikuttamassa ja taputtelemassa uneen. Paljon auttoi kun päivässä oli rytmi ja ruokaa ja hihhulointia oli päivällä enemmän kuin tarpeen :)

Eka lapsi oli tosi hankala, itki hysteeristä itkua tunnin välein herätessään pitkin yötä ja päiväunetkin oli vaikeat. En silloin yhtään ymmärtänyt niitä, joiden mielestä lapsi saa unta hakiessaan pitääkin sellaista pientä käninää. Otin esikoisen ihan suoralta kädeltä viereen. Välillä oli kausia, jolloin nukkui omassa sängyssä, sitten taas joku aivomyrsky veti tilanteen ihan mahdottomaksi ja nukkui taas meidän välissä. Kuusivuotiaana vasta muutti kokonaan omaan huoneeseen hän.



Toinen lapsi sen sijaan on juuri semmoinen, että sen voi hyvin jättää omaan sänkyyn pyörimään, kun hänen itkunsa ei ole edes mitään itkua vaan sellaista huutelua ja ynisemistä. Harvoin edes herään siihen yöllä.



Jostain luin, että mikäli lapsen ääntely (=itku) ei ole yhtäjaksoista, esim. sellaista itkua mitä itketään kun kolauttaa pään kaapinkulmaan, vaan yksittäisiä huutoja tai vaikka "näng näng nää-äää-ää":tä, niin kannattaa vaan ainakin joku aika antaa lapsen hakea unta ihan itsekseen.



En tiedä, mitä tekisin, jos toinen vauva olisi samanlainen huutaja kuin esikoinen...

Niistä vaan ei puhuta, kun toiset suuttuu siitä.

joka ei luonnostaan ole itsekseen nukkuvaa ja nukahtavaa tyyppiä. Niinpä meillä kolmaskin lapsi nukkuu vieressä näin vauvana. Isommat nukkuu toisessa huoneessa kyllä. Tulevat aamuyöstä viereen, jos niistä siltä tuntuu. Aina eivät tietenkään tule, usein kuitenkin tulevat. En ole tehnyt asiasta ongelmaa itselle enkä lapsille. Parhaani olen yrittänyt, se riittäköön.

vielä tavannut ketään, jolla olisi ollut pidemmän aikaa levottomasti nukkuva lapsi, joka olisi jaksanut juosta lapsen sängyn vieressä 20 kertaa yössä tai kuunnella suoraa huutoa jatkuvasti joka yö menemättä lohduttamaan lastaan.



Yleensä huonosti nukkuvien lasten vanhemmat pyörtävät päätöksensä nukuttaa lastaan vain omassa sängyssään.