Kuinka suhtautua heihin jotka vihaavat syystä tai ilman syytä?

Riippuu oletko paska ihminen vai ei. Jos olet paska, niin korjaa itsesi. Jos et ole, niin elät vaan elämääsi. 

Hyväksymällä se tosiasia, että kaikki maailman ihmiset eivät pidä sinusta, ethän sinäkään pidä kaikista muista. Suhtautumalla neutraalin ystävällisesti ja peruskohteliaasti kaikkiin.

Niin no. Ei kaikki voi mitenkään pitää kaikista. Ei siinä ole mitään väliä ootko ystävällinen niille. Jotkut vain ovat sellaisia ihan sama mitä teet. Antaa niiden olla ja jatka elämää. Et saa kaikkia sinusta pitämään, vaikka miten yrittäisit. Se vaan on tosi.

Miksi pitää suhtautua mitenkään? Ei mua ainakaan kiinnosta pätkääkään mitä ohmiset musta ajattelee. Aivan yks lysti. 

Näkökulmia. Voi olla etteivät ole vihamielisiä mutta vain näyttää siltä? Ovat omien huolien rasittamia, josta johtuen vihaisen oloisia? ja joskus kun tulevat iloiselle tuulelle niin käytös sinuakin kohtaan muuttuu ystävälliseksi yhtä nopeasti? 

Tai sitten, jos ovatkin oikeasti negatiivisia sinua kohtaan syyttä ja tätä ei ole jatkunut kauaa niin voit koettaa olla olevinaan epäystävällisyyttä ja itse vastata tylyyteen ystävällisyydellä: Iloiset tervehdykset kohdatessa, lyhyt positiivinen rupattelu tilaisuuden tullen - nyt jos tämäkään ei toimi vaan tervehdykseen vastataan hiljaisuudella ja ilmapiiri on negtiivisen epäluuloisen niin sitten ei varmaan kannata sitä kauaa jatkaa.

Sitten voi tehdä niinkin, että ottaa heihin etäisyyttä. Alkaa olla kuin ei huomaisikaan heitä jotka kyräilee syyttä sinua: ei tervehdi heitä, kohdatessa katsoo ohi kuin he olisivat ilmaa. Jos pakko puhua heille jotain niin puhuu vain hyvin muodollisesti "niih", "jooh" ei kerro mitään syvöllisempää vaan pitää kommunikaation hyvin pintapuolisena ja puheen minimissä. 

Yksi, "rohkea veto" voisi olla ottaa kissa pöydälle, ottaa tivaavaan sävyyn asia suoraan puheeksi asianomaisten kanssa ja vaatia vastausta että miksi käyttäytyvät kuin käyttäytyvät ja ilmaista närkästyksensä asian johdosta.

En ole missään tekemisissä. Jos kyseessä työ"kaveri", teen työni asiallisesti ja muuten en ota mitään kontaktia.

Mulla on luonnostaan yrmeä ilme ja suupielet alaspäin. Jos olen mietteissäni, voin vielä kurtistaa otsaa.

En kuitenkaan vihaa ketään. Jos en puhu sinulle tai huomaa sinua, se ei tarkoita, että vihaan sinua.

Lähinnä säälittää sellaiset ihmiset. En muista koskaan vihanneeni ketään. Mahdollisesti teini-iässä yksi vihasi minua (kadehti lähinnä), mutta en antanut se häiritä, pikemminkin nosti itsetuntoa kun mielestään oli jotain kadehtimisen aihetta.

Just tässä mietin samaa, kun olen taas viime aikoina sietänyt yhden työkaverin piikittelyä. En ole sitä huomaavinaan, käyttäydyn takaisin normaalisti/neutraalisti, en provosoidu. 

Mutta se mitä mietin, että mikä minussa tämän aiheuttaa? Olen nyt jo keski-ikäinen, mutta mulle on oltu ihan lapsesta asti ilkeitä (ei kaikki, mutta monet). Lapsena jopa paras kaverini kiusaajien seurassa kääntyi kiusaajien leiriin, kaksistaan kaikki oli ok. Opiskeluaikoina oli pari tyyppiä, jotka vit**li ja nälvi jatkuvasti, yksi porukka oli sellainen, että kuuluin joukkoon, mutta välillä jätettiin ulkopuolelle (ei pyydetty kaikkeen mukaan, ei kerrottu muuttuneista suunnitelmista, yksi pokasi ex-poikakaverini, joka oli juuri jättänyt ym.) 

Aikuisena tämä on ollut mun tekemien valintojen arvostelua, kodin arvostelua, ulkonäön arvostelua, lasten kasvatuksen arvostelua (näissä missään ei mitään vikaa ja esteettiset asiat ovat makuasioita). Ja sitten tuota työpaikalla tapahtuvaa nälvimistä tai työn arvostelua (jonka senkin teen hyvin, koska esihenkilöt ovat olleet aina tyytyväisiä työhöni). 

Millainen itse olen? Tämä toki vain oma näkemykseni, mutta sellainen perus ystävällinen, kiltti ja positiivinen (harmaa tavis). Avulias, lähtökohtaisesti ajattelen ihmisistä hyvää, en kuitenkaan ole miellyttäjä tai mielistelijä. En tunne tarvetta saada hyväksyntää noilta tyypeiltä, joita edellä kuvasin. Pysyn asialinjalla, jos huomaan, ettei kemiat kohtaa. En ole äänekäs, enkä päällepäsmäri. En ole koskaan arvostellut esimerkiksi kenenkään kotia tai muuta henkilökohtaista asiaa, pyrin sanomaan positiivisia asioita ja kehumaan. 

Ihan viimeisin oli nyt viikonloppuna, kun oltiin pienissä juhlissa. Ensimmäistä kertaa vietin aikaa erään ihmisen seurassa, jonka olen jo pitkään tiennyt yhteisten tuttujen kautta. Hän alkoi neuvoa minua pukeutumisessa! Hämmenykseltäni en voinut kuin naurahtaa ja kiitellä. Mietin, että ehkä tällainen käytös on ihan normaalia ja itse vain olen erikoinen, kun en tee niin muille? Vaikutanko kiltteydessäni ja rauhallisuudessani tyhmältä, joka tarvitsee neuvoja ja opastusta? Joskus olen myös miettinyt, että ärsyttääkö joitakin se, että olen tällainen 'kunnollinen' ihminen vailla päälle päin näkyviä säröjä? 

Jos olet vihervassari tai demari, niin ihmisillä on oikeutettu syy vihata sinua.