Olen vain haaveillut koko ikäni, enkä saanut oikein mitään kunnollista aikaan

Tunnistan. Tosielämä ja työpaikat ovat tuottaneet aina pettymyksen. Minulla on korkeat ideaalit mitään asiat pitäisi olla ja sitten kun tosielämän työpaikkojen resurssit eivät mahdollista ideaalien mukaista työntekoa niin haluan vain pois.

On tuntunut samalta, mutta no, keskityin siihen, mikä mulle oli tärkeää. Omien traumojeni käsittely, jotta parempi elämä edes olisi mahdollista. Toisten mielestä olisi pitänyt unohtaa "pilvilinnat" ja hyväksyä paska elämä ja rakkaudettomat ihmissuhteet. No deal.

Mielenkiintoista.

Ap, mulla samaa. Aluksi nuorena kyllä yritin, esim. opiskelin ja valmistuin hyvään ammattiin. Mutta työelämä oli tappavan harmaata ja stressaavaa. Pääsin eläkkeelle loppuunpalamisen takia. Myöhemmin sain autismidiagnoosin. Minäkin olen ikuinen haaveilija, en pysty enkä jaksa elämään normi-ihmisten arkea ja sukkuloimaan reaalimaailmassa. Vietän 95% ajasta yksin, omissa oloissani. Tuntuu hyvältä esim. valvoa aamuyölle nauttien siitä hiljaisuudesta ja vapaudesta, kukaan ei odota minulta mitään ja saan vain olla rauhassa, omassa kuplassani.

Minä olen myös tuollainen haaveisiin vaipuja.  Lapsuuteni oli äärettömän onnellinen ja tasapainoinen, koulukin meni hyvin.  En kuitenkaan jaksanut keskittyä opintoihin kuten olisi pitänyt, olen surullinen ettei nuoruudessani puhuttu esim. autismin, ADHD: n  tai muun vastaavan hankaluuden diagnosoinnista.  Olisin hyötynyt jos olisin tiennyt, mistä kaikki alisuoriutumiseni johtui.  Elämäni meni kuitenkin ihan hyvin, olin aivan toisenlaisessa ammatissa kuin nuorena kuvittelin. Olen nyt jo päässyt eläkkeelle, en enää mene uteliaisuudenkaan vuoksi mihinkään testiin, mutta alakulo jäi.  Olen jonkinlainen arvoitus itselleni(kin).  

Olet normaali. Suomessa vaikea saavuttaa asioita ja bisnestä. Maadoitus auttaa leijumiseen. Mutta on raskasta olla koko ajan asioiden pulssilla, ei sekään helppoa, tiedostaa liikaa ja näkee melkein kaiken läpi.

Mä oon tommonen samanlainen haaveilija. En oikein saa mitään aikaiseksi. Kai se on joku luonteenpiirre. Mulla on kyllä nuoruudessa todettu persoonallisuushäiriö, en tiedä liittyykö se siihen. Yleensä seuraan vain kun muut elää elämäänsä. En edes oikein tiedä mitä pitäisi tehdä kun moni asia ei vain kiinnosta. En koe olevani masentunut. 

Kermaperse - kokoomusvegaaniko ?

Minulla se liittyy estyneeseen personallisuuteen. koska en koe oloani turvalliseksi, stressittömäksi ja vapaaksi kun olen ihmisten seurassa luon kaikenlaisia fantasioita esim että olen tanssi esityksessä lavalla ja ihmiset taputtaa minulle, tai että olen taidemaalari ja olen myymässä taideteoksiani messuilla ja ympärilläni pyörii minun taiteesta kiinnostuneita ihmisiä. Joskus myös että on iso kaveriporukka ja kaikki tuntevat minut ja tykkäävät minusta ja pitävät minua hauskana. Todellisuudessahan olen aika tylsä, harmaa tyyppi.

Oletteko haaveilijat ajatelleet, että tuon piirteen voisi kääntää edukseen? Siis että tuo sieltä sisäavaruudesta jotain, laatii sille ilmiasun ja jos rohkeus riittää, laittaa näytille muillekin. Tarkoitan tarinoiden tai runojen kirjoittamista, tai kuvataidetta, valokuvausta tms. 

Itselläni takana hyvinkin perinteinen urapolku, opiskelut onnistuivat ja pääsin pian leivänsyrjään kiinni. Mutta silti taustalla on aina ollut se parantumaton romantikko ja haaveilija.

Olen surkea piirtäjä, mutta olen valokuvannut nuoresta saakka ja ihmiset sanovat, että kuvissani on "sitä jotain", että ne kertovat jotain muutakin kuin että "tässä on puu, pelto ja taivas". Muutama vuosi sitten aloin kirjoittaa. Siitä syntyi kolme yli 400-sivuista tarinaa, joista ensimmäistä (ja parasta) tarjosin jopa kustantajille. No hylsyjä tuli, mutta ei se mitään, itselleni ne kirjoitinkin. Ja olen antanut ne luettavaksi parille ystävälle, ja saanut hyvää palautetta. Ehkä vielä joskus laitan ne omakustanteina kansiin.
Joten: koettakaa kääntää se haaveilu voimaksi. Sehän kertoo että teissä on mielikuvitusta ja kykyä luoda maailmoja. Se on erittäin tyydyttävää, vaikka vain yhden hengen yleisölle.

Kiitos paljon! Tänne olikin tullut paljon asiallisia vastauksia ja jokaisesta löysin paljon samaa, kuin itsessäni on. Joskus sain jostain ADHD - testistä aikanaan korkeat pisteet ja kehotettiin hankkiutumaan lisätutkimuksiin eli siis jo ajat sitten ennen nyky-aikaa. Ja henkilö, joka kirjoitti, että ihana valvoa aamuyölle ym. niin olen täysin samanlainen. Usein elämässä ajatellut, että mikä on, kun ei mikään normaali ala tai ammatti ole kiinnostanut ja tuntunut, ettei edes osaa elää elämää, kuten muut tuntuneet automaattisesti osaavan ja löytäneet oman alan, jotenkin niin hirveän tarkkaa, että mikä kiinnostaa ja mikä ei, sekä vaikea tehdä mitään kompromisseja, että alanpa tuosta vaikka kaupan kassaksi tai kampaajaksi, kun ei kiinnosta ollenkaan. Minun kiinnostukset on sellaisia, millä ei elä. Harrastuksena kyllä menevät. Kokeiltu on kyllä yrittäjänäkin ja paha loppuunpalaminen lopulta, kun ei tunnista omia jaksamisen rajojaan. Diagnosoitu on epävakaa p-häiriö. Luova olen ollut aina, mutta siitäkään ole lopulta ihan ammattia tullut. Jotenkin vain e mikään ole lopulta kiinnostanut niin paljon, että olisi jaksanut tarpeeksi opiskella ym. Tuntuu, että en vain ole koskaan ymmärtänyt, että mitä pitäisi tehdä tai miten elää, enkä tajua miten se kaikille muille aina ollut itsestäänselvää. Vieläkin keski-ikäisenä tunnen yhäkin olevani lähes jonkin teinin tasolla ja pihalla elämästä, sekä siitä miten pitäisi elää tai kuka edes olen? Näennäisesti pystyn kyllä esittämään täysin normaalia elämää, mutta sisimmässäni tunnen tyhjyyttä ja kamppailen yhäkin näiden asioiden ja kysymysten kanssa tämän ikäisenä 48-v.  Jonkin verran tunnen häpeää omasta elämästäni ja joudun joskus jopa valehtelemaan esim. työasioistani ja työhistoriastani, koska ei vain pysty, eikä kehtaa kertoa totuutta. Minusta voikin saada hyvin pystyvän kuvan, joka tietty vain osittain totta.  Ehkä haaveilu on jotain pakoa tai suojakonsti, kun ei kiinnosta tai edes tiedä miten tulisi elää. 
- Ap-