Minusta tuntuu pahalta nähdä lapsi pyörätuolissa

Oma lapseni on liikuntavammainen. Tällä hetkellä nuori aikuinen ja liikkuu rollaattorin avulla mutta paluu pyörätuoliin on varmasti taas edessä. Virheasennot kuluttavat kroppaa ja kävely ei ehkä onnistukaan kohta lainkaan :-(

Lapsuusaikana ei ollutkaan onnen eikä mielekkyyden rajoite tuo liikuntavamma mutta nuorena alkoi haitata elämää ja masensi oma erilaisuus hyvinkin pahasti. Koki olevansa taakka kavereille ja riesa läheisille, kun aina tarvitsi kuitenkin jonkinlaista apua arjessa. Vie aikaa kyllä kasvaa vahvaksi ja hyväksyä erilaisuutensa.

Ja olen sentään ihan sosiaalialallakin työskennellyt ja erityislasten kanssa työtä tehnyt ihminen. En toki anna tunteeni näkyä mitenkään, en tuijota, en sääli enkä kommentoi pyytämättä. Mutta silti, se vaan tuntuu pahalta. Jotenkin aikuisen näkeminen ei ole yhtä paha. Ja tiedän kyllä, ettei se liikuntarajoite ole mikään elämän onnen ja mielekkyyden rajoite.

ei kai minkaan vamman tai sairauden toivoisi koskettavan lapsia (eika aikuisiakaan, mutta lapsien karsimykselle olemme varmaan kaikki erityisen herkkia). Tuskin kukaan tuntee siis mielihyvaa nahdessaan lapsen pyoratuolissa. Mina ainakin jain ihmetelemaan, mita ajat takaa aloituksellasi?

sen kummemmin mitään "takaa", olen vain tällä hetkellä työssä jossa näen harva se päivä näitä lapsia, sairaalan käytävän varrella kun toimistossani istun.



Tsemppiä sinulle liikuntavammaisen nuoren äiti!



ap

aina pahalta, kun näen lapsen joka on jollain lailla sairas, vammautunut tai sitten muuten elää vaikeissa olosuhteissa. Sitä niin toivois, että jokaisella lapsella ois parhaat mahdolliset lähtökohdat tähän elämään.