Lue keskustelun säännöt.
Lapseton, voisitko harkita kumppanuusvanhemmuutta?
18.07.2026 |
Kysymys koskee heitä jotka voisivat saada lapsia mutta eivät ole löytäneet parisuhdetta jossa voisi lapsia yrittää saada.
Mitä ajatuksia herättää apilaperheen perustaminen eli kumppanuusvanhemmuus jossa lapsi tehdään sovitusti ilman romanttista parisuhdetta joko ystävän kanssa tai vieraan ihmisen?
Asioista sovitaan kirjallisesti ensin, muun muassa kasvatuksesta ja arvoista. Sitten mies laskee siemenet purkkiin josta nainen ottaa ne ruiskulla ja laittaa sisäänsä.
Tämä tekniikka on ehkä tutumpaa LGBTIQ ihmisille, koska kautta aikain lesbot ja homot ovat lisääntyneet tällä tavoin yhdessä ilman keskinäistä parisuhdetta, mutta miten on heterojen laita?
Voisitko harkita tällaista tapaa muodostaa perhe?
Nykyään on niin paljon 30-vuotiaita naisia jotka eivät ole löytäneet parisuhdetta jossa yrittää lasta heillä loppuu lisääntymisaika. On myös miehiä, ( myös jo päälle 40-vuotiaita ) jotka yhtäkkiä haluavatkin lapsia mutta lisääntymisikäistä kumppania ei löydy.
Voisiko kumppanuusvanhemmuus olla ratkaisu tähän?
Kommentit (31)
Ainoastaan siinä tapauksessa että tuntisin naisen entuudestaan ja voisin luottaa häneen.
Muuten liikaa säätämistä eikä naisiin voi luottaa. Naisen elämä on pelkkää draamaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin siittää lapsia, jos joku nainen haluaa.
Minun lisääntymispäivät taitaa olla takana, mutta en olisi harkinnut. Ei millään pahalla, mutta ei se lapsi ole mikään lomaosake jonka voi jakaa viikkovuoroiksi sulle, mulle ja serkulle.
Eron tullessa noin voi käydä, mutta jos ei ole aikomustakaan olla sen lapsen kanssa 24/7 niin onko pakko lisääntyä, tuo ei ole mitenkään ideaali tilanne sille lapselle.
Incelit saattavat suutahtaa jos heteronaiset alkavat valikoimaan intellektuelleja ja kultturelleja homomiehiä lastensa isiksi.
Vierailija kirjoitti:
Harkitsin joskus. Etsiessäni kumppanivanhempaa törmäsin kamalan usein miehiin joilla oli parisuhde naisen kanssa. Tuli tunne että siinä ollaan joko sen naisen tietämättä tai sitten etsitään heille sijaissynnyttäjää. Eli kunmin vaan, tiedossa draamaa. Sitten oli miehiä joilla ei ollut mitään sosiaalisia taitoja. Ei kiitos.
Minä (mies) olin parisuhteessa kun etsin kumppanuusvanhempaa. Puolisollani oli lapsia, hän oli jonkin verran itseäni vanhempi, emmekä halunneet yhteisiä lapsia, sillä olin sitä mieltä, että pikkulapset "pilaa" parisuhteen. En halunnut itsekään siksi lapsia meidän suhteeseen vaan vuorovanhemmuuteen. Etsin kumppanuusvanhempaa usean vuoden, mutta parisuhdestatus olikin painolasti.
En halunnut myöskään valehdella olevani sinkku, mutta koska parisuhteeni oli ehdokkaille ongelma, (mitä en sinänsä ymmärtänyt, miksi) sanoin tälle viimeiselle naiselle olevani eroamassa. Tajusin nimittäin että suurin osa niistä kumppanuusvanhemmuutta etsivistä naisista olivat ensisijaisesti etsimässä miestä ja lapsi olisi toissijainen asia. Minulle lapsi oli nro 1 tavoite. Aloitin seksisuhteen tällaisen naisen kanssa kumppanini selän takana, sillä olin jo epätoivoinen lapsen suhteen. Metsäänhän se meni koko juttu, nainen rakastui ja alkoi tosissaan vaatia, että eroan. Olin paniikissa kun kotona rouva ihmetteli, miksi en tuo tätä kumppanuusvanhempaa näytille jotta voisi tutustua. Nainen tuli raskaaksi ja alkoikin odottaa kaksosia, mikä oli aikamoinen shokki. Kerroin kotona ja puoliso arvasi heti, että olen pettänyt, koska tätä naista ei koskaan tuotukaan näytille. Koko raskausaika oli yhtä helvettiä, kotona puoliso oli hermoromahduksen partaalla siitä, mitä olin hänelle tehnyt, toisaalla raskaana oleva nainen, joka olisi halunnut meistä ydinperhettä ja vaati minua eroamaan puolisostani ja minä siinä keskellä, kaiken tämän sopan keittäneenä, olin menettää järkeni. Pari vuotta meni sumussa, en tiedä, miten olen selvinnyt siitä hengissä, puolisosta tuli ero, kumppanuusvanhempi muutti omalta asuinseudultaan n. 150 km:n päässä minun paikkakunnalleni, jotta vanhemmuus pystytään jakamaan paremmin ja se nyt sujuu jotenkin. Ei meistä ylimpiä ystäviä tule, enkä haluakaan, sillä meillä ei ole muuta yhteistä kuin nuo lapset. Pääasia, että tullaan jotenkin toimeen. Toki hävettää se, mitä tein puolisolleni, mutta lapsensaamisvietti oli jotenkin niin päällimmäisenä ja epätoivo siitä, että jään lapsettomaksi, että päädyin tekemään epätoivoisen miehen onnettoman teon. Olen toki onnellinen lapsistani, mutta en voi muuten kehua, että olisin ylpeä itsestäni saatikka onnellinen elämästä, mitä nyt elän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun lisääntymispäivät taitaa olla takana, mutta en olisi harkinnut. Ei millään pahalla, mutta ei se lapsi ole mikään lomaosake jonka voi jakaa viikkovuoroiksi sulle, mulle ja serkulle.
Eron tullessa noin voi käydä, mutta jos ei ole aikomustakaan olla sen lapsen kanssa 24/7 niin onko pakko lisääntyä, tuo ei ole mitenkään ideaali tilanne sille lapselle.
Tämä! On jotenkin sairasta, mitä kaikkea sitä nykyään keksitään itsekkyys edellä. Poimitaan parhaat palat. Valitaan kumppanuusvanhempi, jotta ei tarvitse olla oman lapsen kanssa koko ajan. Tuttavani on tällaisessa kuviossa ja 3-vuotiaat lapset vaihtavat kotia 3x viikossa, koska äiti uupuu muuten. Hänellä pitää olla riittävästi vapaa-aikaa tai muuten lapset lähtee sijoitukseen. Näin hän on sanonut.
Vierailija kirjoitti:
Plussaa tuossa järjestelyssä on se, että lapsen saaminen ei ole sidoksissa siihen että löytyy kumppani jonka kanssa on sekä rakkaus että hän haluaa myös lapsia.
Parisuhteen voi silloin löytää kumppanuusvanhemmuuden ohelle omassa aikataulussaan.
Lapsella on jo alun pitäen kaksi kotia, joten ei tarvitse stressata että tuleeko ero pikkulapsiaikana.
Vanhemmat saavat myös omaa aikaa enemmän.
Sehän se onkin nykyvanhemmalla tärkeintä: jotta on riittävästi omaa aikaa. Lähtökohtaisesti kun lähtee lasta tekemään ei voi ajatella että minun on saatava pitää se oma vapaus. Itsekkyyttä tämä kaikki on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En liikaa kaikkea säätämistä.
Miten se eroaa siitä, että jos saa jonkun kanssa lapsen parisuhteessa tai avioliitossa ja eroaa? Syntyy uusperhe.
Eikö vois kuvitella että asioiden sopiminen olis jopa helpompaa ihmisen kanssa jonka kanssa ei ole koskaan ollutkaan romanttista suhdetta?
Silloin ei ole myöskään romanttiseen suhteeseen ja eroon liittyvää katkeruutta, haikeutta yms draamaa.
Aivan ideaalitilanteessa toki, mutta ei tosielämässä.
Tuttavani on kumppanuusvanhempi ja se "toimii" siksi, että hän antaa äidille myöden kaikessa, mitä tämä vain ehdottaakin, sillä pelkää konflikteja. Äiti voi muuttaa suunnitelmiaan lennosta ja tälle isälle sopii, koska muuten voi tulla ärtymistä ja sitä hän ei kestä.
Hän muuttaa omat suunnitelmansa, jos äiti haluaakin tuoda lapset yllättäen.
Isällä ei ole huoltajuutta edes, koska äiti näin halusi, sillä ei luottanut mieheen. No, eihän tämäkään oikeasti mikään kumppanuusvanhemmuus ollutkaan vaikka piti, sillä lapsi tehtiin yhdynnässä, jolloin naiselle tuli tunteet mukaan kuvaan ja koko tilanne lähti jo alkumetreillä päin seinää.
Vierailija kirjoitti:
Voiko jopa ajatella että heterot ovat vähän hemmoteltuja? Halutaan lapsia ihan hirveästi, mutta jos parisuhdetta ei löydy, niin sitten jäädään lapsettomiksi mieluummin kuin ryhdytään kumppanuusvanhemmiksi?
Muistakaa että homoilla ja lesboilla ei ole sitä vaihtoehtoa edes olemassa että saisi parisuhteessa molempien biologisia lapsia. Silti perheet ovat ihan tavallisia.
Homous on muutenkin sairaus. Ei heidän kuulukaan lisääntyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harkitsin joskus. Etsiessäni kumppanivanhempaa törmäsin kamalan usein miehiin joilla oli parisuhde naisen kanssa. Tuli tunne että siinä ollaan joko sen naisen tietämättä tai sitten etsitään heille sijaissynnyttäjää. Eli kunmin vaan, tiedossa draamaa. Sitten oli miehiä joilla ei ollut mitään sosiaalisia taitoja. Ei kiitos.
Itse miehenä etsin pitkään kumppanivanhempaa, mutta naiset olivat todellisuudessa etsimässä parisuhdetta ensisijaisesti ja siis ydinperhettä. Väärällä foorumilla siis.
En voi. Vain parisuhteessa.