Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka ei oikein edes osaa kaivata ystäviä elämäänsä?
11.07.2026 |
Olen lähes neljäkymppinen. Muistan, että kaipasin kavereita viimeksi joskus nuorena, ehkä 10-12-vuotiaana. Viihdyin kyllä paljon kotona, mutta äiti painosti koko ajan ja ikäänkuin kiusasi kun ei ollut kavereita, joten minulla oli olo että olen viallinen, kun ei ole.
Minulla on siis kyllä aina ollut kavereita koulussa, työelämässä ja heitä tapaan joskus myös vapaa-ajalla. Välitänkin heistä. Mutta minulle ei tee tiukkaakaan olla vaikka puoli vuotta näkemättä. Sen vuoksi toki moni kaverisuhde on jäänyt aikojen saatossa, eikä ne syvene koskaan sellaiseksi ystävyydeksi.
En ole koskaan osannut muodostaa sellaisia kovin syviä ystäväsuhteita. Osassa kaverisuhteita olen myös saanut siipeeni ja luottamus rikottu. Pinnalliset, sopivan etäiset kaverisuhteet sopii minulle parhaiten. Ne ei kuormita liikaa. Nettiystävät on myös kivoja, koska niihin ei liity senkään vertaa vaatimuksia.
Saatan olla hieman autistinen tässä asiassa, olen viime vuosina miettinyt. Parisuhteisiin pystyn paremmin, mutta niissä taas harvemmin kumppani jaksaa minun tunteiden intensiivisyyttä. Joten sinkkuna parempi.
Muita samanlaisia? Outoja 😄
Kommentit (17)
Vierailija kirjoitti:
Minä. En koe koskaan tarvetta "purkaa sydäntäni" kenellekään enkä oikein jaksa kuunnella muidenkaan huolia ja murheita. Viihdyn kyllä porukassa jonkun hauskan yhteisen tekemisen merkeissä, mutta mitään sydänystävää en kaipaa.
Ja olen myöskin ikisinkku :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi.
Vuosiin en ole pahemin ihmisille puhunut, kaupassa kiitos ja hei. Liikun tosin ulkona.
M46
Minä koin pikkulapsena jo kymmenkunta leikkikaverisuhteen katkeamista, kun heidän perheensä muuttivat muualle. Koulussa minulla oli kavereita, mutta jostain kumman syystä juuri hekin muuttivat toiselle paikkakunnalle. Totuin siihen ettei kannata luoda kovin syvällisiä ystävyyssuhteita. En kertonut muille omia salaisuuksiani, mutta kuuntelin kyllä mielelläni muita. Olen siis hyvä auttamaan muita, mutta etäisen humanitaarisella tavalla.
Olen nykyään useimmiten yksin mieluummin kuin hakeutuisin kavereiden seuraan. Joskus 15 vuotta sitten, kun elämässäni oli todella paljon surullisia ja vaikeita tapahtumia, en ollut haluttua seuraa. Tuli lisää surua siitä, että en ollutkaan riittävän hyvä tyyppi. Totesin, että en ala surra sitä, vaan opin pärjäämään ja elämään yksin niin, että vaikka tekisin mitä, ei sen onnistuminen tai oma tunne-elämä ainakaan olisi kiinni toisista ihmisistä.
Tein kyllä niin järkevän päätöksen: Se, että viihtyy hyvin itsekseen on tuonut tietynlaista rauhaa ja vienyt kaverisuhteisiin liittyneet surut pois. On helpottavaa, että voi vain olla tai tehdä jotain ilman, että siihen pakosti tarvitsisi muita mukaan. Joskus on kiva lähteä porukalla jonnekin, mutta nykyään ei enää hirveästi kiinnosta edes.
Sellainen "ihminen on laumaeläin" mentaliteetti on todella myrkyllistä nyky-yhteiskunnassa, jossa on paljon yksinäisyyttä. Yritetään pakottaa ihmisiä "mene sinne ja tänne harrastuksiin, että löydät ystävän" tai "ei ole ihmisen hyvä olla yksin", josta syntyy häpeäntunnetta ja osa ihmisistä on aivan romuna siitä, että kavereita ei ole. Kun tosiasia on se, että ihminen kehittyy ja oppii pärjäämään ja voisi olla elämäänsä tyytyväisempi ihan omana itsenään ilman ulkopuolelta tulevaa painostusta. Monesti se yksinäisyydentunne on sellainen mielentila, että jos sen kääntäisi niin, että on ihan ok olla useimmiten yksin ja tehdä asioita, joista nauttii juuri sellaisella tavalla kuin itse haluaa, niin monikaan ei enää tuntisi itseään yksinäiseksi.
Omassa tilanteessani tunnen mielenrauhaa, nautin arjesta sellaisenaan - yksin, enkä enää haluaisikaan palata vanhaan elämääni.
Täällä yksi. Tulen kyllä ihmisten kanssa hyvin toimeen työssä ja muutenkin, mutta en kaipaa ystäviä tai parisuhdetta. Rakastan omaa rauhaani.
N56
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle riittää puoliso ystäväksi. Toki tapaamme joskus sukulaisia ja joitakin tuttuja ja juttelemme naapuruston ihmisten kanssa.
On minulla oma perhe eli puoliso ja lapset, mutta ei oikein muita oikeasti läheisiä. Sisaruksia on mutta tuntuu että ei kukaan meistä pidä yhteyttä syvällisellä tasolla. Ei kukaan oikeasti tiedä miten minulla menee. Joskus ihmettelen juttuja, joissa läheiset osaa ilmoittaa kadonneeksi jonkun vuorokauden sisällä.. Jos oma perheeni teilaisi minut niin ei kyllä kukaan osaisi kuukausiin kysellä (työpaikkaa lukuunottamatta).
Ei sillä että oikeastaan kaipaisin sellaista ystävyyttä missä päivittäin tai viikoittain oltaisiin tekemisissä mutta välillä mietin mikä minussa on vikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin kaivata mutta olen aika väsynyt näkemään enää vaivaa.
Muutama ikävä suhde peräkkäin ja jopa rinnakkain tuntui rikkoneen jotain. Kaikkein pahin silti pettymys vanhempiin.
En tod ole ihmisvihaaja mutta lähietäisyydelle päästän enää harvan jos sitäkään. Ymmärrän itseäni jo niin hyvin että siihen tarpeeseen (kuunteluun) en kaipaa ketään mutta yhtä vähän jaksan pinnallista lörpötystä.
Kyllä meitä on paljonkin. Olen porukassa seurallinen, enkä pelkää sosiaalisia tilanteita, mutta ei minulla ole mitään tarvetta purkaa tuntojani kenellekään. Tulen toimeen lähes kaikkien kanssa ja perhekin oli 20 vuotta. Korona aikakaan ei rasittanut minua käytännössä mitenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten saatte kanssasinkut mielenne purettua?
Kun itse en saa .... tai täällä saan. Mulle on näköjään kertynyt sellasia patoumia, "purkamattomia miinoja". Ois kyllä kannattanut purkaa ne jo ajat sitten :(
En halua ainakaan raskaita ystäviä tai ongelmia. Tai tiedonkerääjiä, että toinen ei puhu mitään, kuuntelee vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheellisten todisteluja ei lasketa.
Vierailija kirjoitti:
Miten saatte kanssasinkut mielenne purettua?
Kun itse en saa .... tai täällä saan. Mulle on näköjään kertynyt sellasia patoumia, "purkamattomia miinoja". Ois kyllä kannattanut purkaa ne jo ajat sitten :(
Olisi minunkin kannattanut mennä eroseminaariin 40 vuotta sitten. Ehkä olisin alkanut luottamaan ihmisiin uudelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa kuulla, että meitä yksin viihtyviä on muitakin! Joskus tuntuu siltä, että psykologisen tutkimuksen ja onnellisuuskeskustelun ydin on ekstroverttien harha siitä, että vain sosiaalisuus tekee ihmisestä normaalin ja onnellisen. En usko! Rakastan luonnossa liikkumista yksin. Jos mukana on toinen ihminen, vaikka mukavakin, se estää tuntemasta sitä syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta ympäristöön, eläimiin, kasveihin, tähtiin, maailmankaikkeuteenkin, jota tunnen kulkiessani luonnossa.
En minäkään..Ei ole ollut hyviä ystäviä sitten lapsuuden. Ihmiset käsittää ystävyyden väärin ja usein pelkkänä hengailuna. En jaksa enää hengailla turhaan missään maksullisisissa paikoissa enkä nyhjätä kenenkään kotona. Nyt aikuisena olen kuitenkin sitä mieltä että ilman yhteisiä tavoitteita ja päämääriä ei mielestäni voi olla syvää ystävyyttä.
Mies on bestis ja ymmärtää yhdestä katseesta ja joskus jopa ilman katsetta. Ns. ystäviltä on aina tullut puukkoa selkään, vaikka olisi tunnettu 45 vuotta. Kuten isäni sanoi; parempi olla yksin kuin huonossa seurassa.
Minä. En koe koskaan tarvetta "purkaa sydäntäni" kenellekään enkä oikein jaksa kuunnella muidenkaan huolia ja murheita. Viihdyn kyllä porukassa jonkun hauskan yhteisen tekemisen merkeissä, mutta mitään sydänystävää en kaipaa.