Hassua miten oivalsin tämän vasta. Jos jonkun seurassa on hyvä olla ja jopa kokee rakastuneensa, niin sen ei tarvitse johtaa mihinkään.

Olen ihastunut useita kertoja elämäni varrella. Monesta niistä muototui jonkinlainen suhde, tapailusuhde tai jopa parisuhde. Sehän on ollut ihan oletuksena, että jos ihastuu ja vastapuoli osoittaa myös kiinnostusta niin mieli ja opitut yhteiskunnalliset tavat jo suorastaan vaativat, että sen pitäisi johtaa johonkin tai sitten katkaista kokonaan, ns. "unohtaa" ja siirtyä seuraavaan. 

Olen ollut nyt aika voimakkaasti ihastunut erääseen ihmiseen ja tuntenut ihan valtavaa turhautumista koko sen ajan mitä olen ollut ihastunut tähän ihmiseen. Sillä hän antaa vastavuoroisesti myös selvästi käytöksellään ymmärtää, että hänkin pitää minusta. Joka on ollut ihanaa, yhteys on ollut erittäin mielenkiintoista välillämme. Olen kuitenkin tehnyt päässäni ongelman tästä, sillä tavalla, että olen suorastaan päässäni vaatinut, että tämän pitäisi johtaa johonkin tai sitten lakkaan olemasta tämän ihmisen lähellä. Vasta ymmärsin, ettei mitää todellista ongelmaa edes ole. Ei ole mitään mitä minun pitäisi mielessäni vaatia tältä ihmiseltä tai suhteelta. Todellisuudessa tämä saa olla mitä se on ja se sitten jatkuu luonnollisella tavallaan miten vain. 

Ei minulla aiemmin ollut ollenkaan tällaista ajatusta tai autuutta asian suhteen. Yhtäkkiä ymmärsin, että kaikkihan on oikeasti todella hyvin ja minulle oli tärkeää oivaltaa se, että yhteys saa soljua vapaasti ja tahdonkin, että se pysyy aitona ja sellaisena kuin se luonnostaan on.