Lue keskustelun säännöt.
Onko kellään muulla äitiä joka on täysin kyvytön empatiaan?
04.01.2012 |
Eli jos sinulle sattuu joku vastoinkäyminen, niin hän syyttää siitä vain sinua. Että miksi menit tekemään virheellisen valinnan, olisihan sinun pitänyt ottaa enempi selvää asiasta tai nähdä läpi.
Mulla kun ei ole ketään läheistä ystävää ja äitikin tuollainen.
Kommentit (8)
Oma äiti aikoinaan lähinnä naureskeli minun vastoinkäymisille, eikä ottanut minua vakavasti. Nykyään hän sitten ihmettelee miksi en vastaa puhelimeen kun hän soittaa. Taitaa olla parempi että otat etäisyyttä äitiisi. Ei kuulosta kovinkaan hyvältä seuralta, eikä missään mielessä terveelliseltä. On niitä elämässä sellaisiakin ihmisiä jotka kuuntelevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina olen tehnyt jotain (vaikka kuinka kaukaa haettua) millä olen vastoinkäymiseni aiheuttanut. Jos lapsena joku teki minulle jotain pahaa, tuli aina että mitäs teit/sanoit että sinulle niin tehtiin. Ja asenne sama edelleen. Tuskin edes tiedostaa sitä itse.
Aina olen tehnyt jotain (vaikka kuinka kaukaa haettua) millä olen vastoinkäymiseni aiheuttanut. Jos lapsena joku teki minulle jotain pahaa, tuli aina että mitäs teit/sanoit että sinulle niin tehtiin. Ja asenne sama edelleen. Tuskin edes tiedostaa sitä itse.
Läppäse sitä joskus olkapäähän ja sano sille heti "Toi oli muuten sun vika. Sä aiheutit ton ittelles".
MINULLA OLI JA ON KUOLLUT. ITSE PÄÄTIN AIKOINAAN ETTÄ JÄTÄN HÄNET POIS ELÄMÄSTÄNI JA SE OLI ELÄMÄÄ HELPOTTAVA PÄÄTÖS. SEN JÄLKEEN EN OLLUT ENÄÄN HUONOIN JA JOUTUNUT KUUNTELEMAAN KUINKA EN OSAA MITÄÄN. VALITETTAVASTI MYÖHEMMIN OLEN JOUTUNUT TOTEAMAAN ETTÄ LÄHISUKULAISISSA HYVIN PALJON SAMAN OMINAISUUDEN OMAAVIA IHMISIÄ, JOTEN OLEN JÄTTÄNYT OMAN SUKUNI KOKONAAN POIS LASTENI ELÄMÄSTÄ. ELÄMÄSSÄ PITÄISI SAADA MYÖS ONNISTUMISEN TUNTEITA JA KYSEINEN SUKU EI SIIHEN KYKENE. ELÄMÄ ON VALINTOJA TÄYNNÄ JA IHMISIÄ TULEE JA MENEE
aina välittävänä pitäväni äiti ei juuri taida osata ajatella kuin itseään. olen jo 30v ja asunut poissa kotoa yli kymmenen vuotta. välimatkaa on reilusti, mutta olen lapsia mummilaan kiikuttanut jotta näillä olisi suhde isovanhempiinsa ja joilla olevinaan ikävä lapsenlapsiaan aina. jouluna tajusin vasta asian. raahaan lapsiani joita nyt kaksi(kohta kolme) omakustanteisesti porukoilleni 5-6 kertaa vuodessa jotka asuvat yli 500km päässä ja joilla ei itse ole varaa/aikaa tulla lapsia katsomaan. (vanhempani päälle viisikymppisiä työssäkäyviä, joilla kohta asuntolainakin maksettu, itse olen osa-aikatöissä, vuokra-asunnossa ja opintolainainen, kiitos vanhempieni, joilla ei ollut koskaan vara avustaa opiskelijaa. äiti neuvoo jatkuvaan mua puhelimessa elämästäni ja valittelee kuinka lapsenlapsia ikävä. sit kun olen paikan päällä saan kokata oman perheeni lisäksi vanhemmilleni ja kotona asuvalle sisarrukselle, kun nämä ei ehdi raskaan työpäivän/koulupäivän jälkeen. lasten kanssa eivät ehdi edes ulos tai sisällä leikkimään, kun milloin liian väsynyt, katsovat juuri tv:tä tai muuta sellaista...mitä vittua minä niitä lapsia sinne raahaan. äidillä kaikki tuotu aina eteen, ei jaksa siivota lapset sen tekivät ja ruoan myös, mies hoitaa raha-asiat ja esim. pesukoneen oston...ja jaksaa valittaa koko ajan miten rankkaa hänen elämänsä on. mullahan ei ole
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini puhuu aina vain itsestään ja omista jutuistaan eikä tunne huolen häivää vaikka meille sattuisi mitä.
Oma äiti on astetta pahempi, eli suorastaan nauttii ja on vahingoniloinen jos minulla on vastoinkäymisiä. On ihan liekeissä, nauraa ivallisesti ja laukoo tyyliin "ihan oikein sulle", "siitäs sait" tai "siinäpähän opit". Haukku aina kaikkea, koulutustani, miestäni, taloani, lapsiani. Ei voi sietää sitä että olen hyvin koulutettu ja menestyvä, vaan on oudolla tavalla kateellinen ja katkera.
Terapian myötä ymmärsin että syy ei ole minussa vaan äidissä itsessään, eli hänen tyytymättömyydessään omaa elämää kohtaan. Menestynyt tytär on peili sille, mitä hän itse ei saanut, kun tyytyi kansakoulupojähjaan, väkivaltaiseen parisuhteeseen ja onnettomaan elämään.
Asiasta piti tehdä surutyö, eli ymmärtää että minulla ei oe äitiä. Lapsilleni hänestä ei ole mummoksi, hän ei halua auttaa minua mitenkään vaan toivoo että minulla olisi mahdollisimman rankkaa ja vaikeaa lasten kanssa. Ei halua tavata lapsia eikä muista heitä ikinä mitenkään.
Äitini on katkera ja kaunainen, mutta olen pystynyt antamaan anteeksi. Surua se ei poista, mutta auttaa siinä ettei itse katkeroidu asiasta. Tsemppiä AP, tiedän miten pahalta oman äidin tylyys tuntuu.