Sairastuin syöpään, miesystäväni vetäytyi täysin.

Että sairaustunut menee jotenkin rikki. Kokee, ettei osaa oikeita sanoja, ei ole tottunut puhumaan tunteitaan. Tuntee, ettei ehkä kestä sitä kuormaa minkä sairastunut hänelle langettaa.



Saat olla vihainen, pettynyt. Tottakai. Eihän sen noin pitänyt mennä. Suosittelen kuitenkin hakemaan itsellesi tukea muista läheisistä ja muilta saman kokeneiden vertaistukiryhmistä ja tukihenkilöiltä.



Keskity nyt vain itseesi ja paranemiseesi. Kirjoita vaikka miehelle kirje ja sitten unohda mies, jos ei se sittenkään tajua miten tärkeää sen tuki sulle olisi.



Voimia jaksaa hoidot!

mitä jos kysyisit mieheltä suoraan niin ei ainakaan tarvitsisi miettiä että onko se ihan vaan pelkkä itsekäs paska (monet ihmiset ovat) vai onko sillä joku "selitys".

ja omia voimiasi.

Ota yhteyttä tukihenkilötoimintaan, vertaistukeen yms. Vain saman kokeneet ymmärtävät täysin. Asutko isolla paikkakunnalla? Liki kaikissa on jo rintasyöpäjärjestöä pystyssä.



Käyt hoidot läpi ja otat kädestäsi pitämään ystävän. Kyllä sinulla varmaan on ystäviä?



Minut auttoi ystävät, vertaistuki ja netti.

Mies pakeni jos ei nyt ihan vuorille, niin autotalliin ja pysyi siellä. Tukea en häneltä saanut, mutta en myöskään jaksanut häntä tukea.

mitä jos kysyisit mieheltä suoraan niin ei ainakaan tarvitsisi miettiä että onko se ihan vaan pelkkä itsekäs paska (monet ihmiset ovat) vai onko sillä joku "selitys".

Mies vaan vetoaa kiireisiin, ettei tässä nyt mitään muuta ole kuin kamala kiire. Nuo kiireet vaan alkoivat sinä päivänä, kun miehelle sairaudestani kerroin.

Tietenkin ymmärrän käytöksestään, ettei nyt voi/halua olla tämän asian kanssa lähekkäin. Mutta ei halua sanoa sitä suoraan vaan vetoaa kiireisiin.

Lähinnä kyselin ajatuksianne siitä, onko sellanen toiminta mielestänne mieheltä ok, että sairastuneen tulee vaan ymmärtää, että kaikista ei ole kulkemaan kriisien keskellä vierellä, mutta että voidaan palata kuvioihin sitten kun olen taas terve? Vai niin päin, että tällainen käytös kertoo paljon siitä, ettei vastaisuudessakaan oikein toisen tukeen kannata turvata? Pitäisikö siis hyväksyä ja tukea, vai unohtaa sellainen, joka ei nyt jaksa mua?

Monelle suhteelle toi on kova pala. Osaa kriisit lähentää, osaa erottaa. Mies ei selvästikään osaa käsitellä asiaa, eikä hän tiedä mitään mistään hoitosuunnitelmasta edes kysyä...



Miehellä vaan ei ole sanoja, eikä keinoja asiaa käsitellä, joten hän sen lakaisee maton alle.



Olen eksäni kanssa käynyt läpi hänen vaikeita sairauksiaan, mutta kun minä olin kipeä, minun olisi pitänyt tehdä asialle jotain. Toimia, vaikka minun piti levätä. Hän ei vaan voinut käsitellä, eikä käsittää.



Olen pahoillani ja tsemppiä. Suosittelen vertaistukiryhmää lämpimästi.

suhteenne ei ole kriisinkestävä. Sitä tarvitaan pitkässä liitossa. Mun vanhempien liitto on ollut ihan kamala paikoittain, mutta perhetuttu psykologimme sanoi aikoinaan, että sellaiset suhteet kestää, joissa kriisin tullen lähennytään ja haetaan tukea toisesta.

Kaipaisitko vertaistukea? Rinnalla kulkijaa, samassa liemessä lilluvaa?



Olen saanut samaisen diagnoosin marraskuussa. Leikkaus takana, sytot edessä. Hieman hirvittää.



Syöpäyhdistyksen kokoontumisessa kertailleen kävin. Olin nuorin, muut +-20 vanhempia.



Tsemppiä hoitoihin :)

hienoa, että sinulla on tuollainen aikuinen ihmissuhde, iloitse siitä kaiken murheen keskellä siitä ja myös siitä, että miesystäväsi ei ole sinua kuitenkaan jättänyt, monet parit syöpä myös erottaa.



Mies on rakenteeltaan epäempaattisempi kuin nainen. Usein miehelle on ominaista surra ja murehtia yksin, vetäytyä yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen kuin jakaa asia kollektiivisesti. Oli kyse sitten omasta tai toisen murheesta. Asia korostuu kun ette asu yhdessä. Tällaisissa tilanteissa voi tuntea itsensä todella yksinäiseksi. Tiedän tämän, koska itselläni on samankaltainen suhde ja koen, että en saa toiselta turvaa juuri silloin kuin sitä kaipaisin. Kyse ei kuitenkaan varmaan, siltä kirjoittamasi perusteella vaikuttaa, kumppanisi välinpitämättömyys. Hän voi vaan olla hämmentynyt ja ahdistunutkin, että miten teidän suhteen käy, miten sinä muutut, mitä hänen pitäisi tehdä.



Ainoa mitä mielestäni voit miehen suhteen tehdä, on antaa hänelle aikaa. Toki voit esimerkiksi laittaa hänelle sähköpostia esimerkiksi ja kirjoittaa omista ajatuksistasi, toiveistasi ja siitä mitä omasta syövästäsi tiedät. Voisit myös kertoa siitä hoitosuunnitelmasta. Mutta jos vaan suinkin omassa surussasi kykenet, älä nosta miehen suhtautumisesta mitään draamaa, sillä se voi viedä hänet vielä enemmän lukkoon.



Sinulla on kuitenkin oikeus omaan suruusi ja ahdistukseesi, onhan kyse sinun sairaudestasi. Siksi ehdottaisin niin kuin täällä monet muutkin, että keskustele sairaudestasi avoimesti muitten ihmisten kanssa, äidin, naispuolisten sukulaisten, ystävien, työkavereiden. Ja mene vertaisryhmään. Pidä päiväkirjaa ja osallistu syöpäjärjestöjen keskusteluryhmiin netissä.





Voimia sinulle! Toivottavasti parisuhteesi kestää sairauden läpi.

Tiedän kaksi syövän takia eronnutta. Eroaja on ollut se sairas tervehdyttyään. Tajunnut vissiin, mitä oikeasti elämältä haluaa.



Teillä on kaverimainen suhde. Ette ole halunneet sitoutua toisiinne. Jos olisitte aviossa ja yhdessä, niin siinä olisi joko selkeästi lähdettävä tai sitten tuettava. Nyt miehen on ollut kätevää olla erillään, kun ei jaksa ajatella asiaa.



Samantapainen kuvio kuin se, että naisystävä jättää toisen naisystävän. On niin itsekäs, että haluaa toisesta vaan kaiken kivan. Jos tuleekin jotain kurjaa (omaa energiaa enemmän ottavaa kuin antavaa) niin hylätään.



Puhu miehellesi kunnolla.

Hänelle tilanne saattaa myös olla tunteiden vuoristorata. Arvaan, että hän välittää sinusta, mutta tiedostaa juuri oman synkkyytensä, eikä halua puhua synkkiä ajatuksia sinun suuntaan. Se on kuitenkin kertomastasi se, josta hän on kertonut sinulle, joten hän ei löydä asiaa.



Psykologiassakin torjunta on se ensimmäinen reaktio. Jos haluat häntä rinnalle, kerro hänelle suoraan mitä asia tarkoittaa. Hän prosessoi asiaa omalla tahollaan ja ainakin itse kuvittelen, että hän varautuu olemaan tukenasi konkreettisten operaatioiden aikana. Hän ei ole sisäistänyt, että ennen ja ehkä operaatioiden jälkeen sitä lähelläoloa tarvitsee enemmän. Moni mies ei osaa käsitellä tilannetta, jossa ei tapahdu mitään konkreettista.



Eli kerrot hänelle faktat ja päivän tuntemuksesi, koska ne on konkreettisia asioita. Sitä kautta hänen on helpompi lähestyä tilannetta. Kerro konkreettisia pelkojasi. Älä yritä pohtia hänen kanssan liikaa miten pääset asian yli, vaan etenet päivä kerrallaan. Silloin asia pysyy riittävän konkreettisena hänenkin asian käsittelylle. Kyllä hän siinä oppii asian hallitsemisen.

mutta oletko löytänyt rintasyöpäyhdistyksen sivut? Sieltä keskusteluista löytyy vertaistukea, myös meitä alle nelikymppisiä.

Kaipaisitko vertaistukea? Rinnalla kulkijaa, samassa liemessä lilluvaa?

Olen saanut samaisen diagnoosin marraskuussa. Leikkaus takana, sytot edessä. Hieman hirvittää.

Syöpäyhdistyksen kokoontumisessa kertailleen kävin. Olin nuorin, muut +-20 vanhempia.

Tsemppiä hoitoihin :)

Kaipaisitko vertaistukea? Rinnalla kulkijaa, samassa liemessä lilluvaa? Olen saanut samaisen diagnoosin marraskuussa. Leikkaus takana, sytot edessä. Hieman hirvittää. Syöpäyhdistyksen kokoontumisessa kertailleen kävin. Olin nuorin, muut +-20 vanhempia. Tsemppiä hoitoihin :)

Ajatus vertaistuesta on hieno, en vaan tiedä, miten osaisin tukea nyt oikein ketään. En mä toki nyt missään itsesäälin syövereissä loju, mutta asia on vielä niin tuore, että en oikein usko vielä musta olevan kenellekään samassa tilanteessa olevalle tueksi. Kiitos ehdotuksesta ja anteeksi toistaiseski kyvyttömyydestäni sellaiseen sitoutua.

Sain tiedon siis hiljattain vasta, mulla on leikkaus maanantaina. Mutta kesti kolmen näyttöönoton verran, ennen kuin diagnoosin sain, joten sitä kautta miehen suhtautumista olen tässä jo viikkoja seurannut.

Kiitos teille kaikille paljon lämpimistä viesteistä, harkitsen tuota vertaistukea leikkauksen jälkeen, nyt kaikki tuntuu niin vieraalta, pelottavalta ja oudolta vielä.

Ap

Ne sivut vuosia av:lla roikkuneelle tuntuvat hieman hidastempoisilta.



Kyllä sieltä paljon tietoa löytyy :)

Mä sairastuin itse kaksi vuotta häiden jälkeen, mutta sairasteluun ei löydetty syytä. Makasin sairaalassa sydänlaitteissa ja mieheni ei tuntunut yhtään välittävän että olen huonossa kunnossa. Parhaat tukeni sain omilta sisaruksiltani jotka kävivät päivittäin katsomassa ja selvittämässä kokeiden etenemistä lääkäreiden kanssa. Nyt parannuttuani olen kysynyt missä mieheni oli ja miltä hänestä tuntui silloin. Hän oli itsekin aivan toimintakyvytön ja väsynyt ja pelkäsi menettävänsä minut mutta ei osannut tuoda asiaa mitenkään esille eikä lohduttaa. Jälkeenpäin hän osaa kyllä iloita nyt kun vihdoin löytyi syy ja saatiin lääkkeet. Miehet voivat kääntyä sisäänpäin ja käyttäytyä niin ettei niiltä saa olkapäätä, ehkäsinunkin pitää löytää tuki toisesta olkapäästä. En kuitenkaan ikinä harkinnut jättäväni miestäni koska muuten hän on ihana.

on hienoja ajatuksia.



Jos miesystäväsi muuten ap on ihana, niin älä hylkää häntä siksi, että hän ei osaa tukea kriisissäsi. Elämä on kuitenkin pääosin muuta kuin sitä. Oman kokemukseni mukaan sillä tukeeko mies kriisissä vai ei, ei voi mitata suhteen syvyyttä tai hyvyyttä. Olin itse 25 vuotta naimisissa miehen kanssa, joka oli kyllä vaikeuksissa tukemassa, mutta ei arvostanut minua naisena ja työssäni ja jopa halveksi ja oli vastuuton perheenisänä. Miesystäväni taas kannustaa ja tukee ja ihailee minua kaikilla tasoilla naisena, mutta jos minulle tulee vaikeuksia, niin helposti vetäytyy, kun ei tiedä miten asiaan suhtautua. Koen kuitenkin suhteen miesystävääni paljon syvempänä ja kaikin puolin hyvänä kuin aikoinaan avioliittoni. Sitä paitsi kun olen tukeutunut vaikeina hetkinä esim. ystäviini enemmän, niin yllättävä kyllä, kun akuutein ikävä tilanne on ollut ohi, kumppanini saattaa kysyä hyvinkin myötätuntoisesti, että vieläkö ne tietyt tyypit töissä on sulle inhottavia tai muuta sellaista.



Eli nauti siitä, että sinulla on hyvä mies, vaikka hän ei juuri nyt osaakaan auttaa kaipaamallasi tavalla, etsi muitakin ihmisiä tueksesi ja ota voimaa siitä rakkaudesta mitä miesystäväsi pystyy ja on sinulle tarjonnut.



Ja muista, että 90 % rintasyöpään sairastuneista on elossa ja terveitä viisi vuotta sairastumisestaan!

Hei!



Omalta osaltani voin kertoa seuraavaa: minulla on kasvain ja leikkaukseen menossa parin viikon kuluttua. Siellä selviää lopullisesti, mistä on kyse. Oma mieheni alkuun vaihtoi melko nopeaan aihetta, kun asiasta tuli puhetta. Oli kuitenkin positiivinen, että kyllä tästä selvitään, mutta sitten jo vaihtuikin puheenaihe. Kun tämä prosessi on tässä edennyt, miehen reaktiot ovat muuttuneet siten, että hänellä on pinna jokseenkin kireällä (toki myös töissä painetta). Tänään sitten puhuttiin asiasta enemmänkin yhden kiukkukohtauksen jälkeen, ja hän kertoi, että asia ahdistaa häntä kovasti. Hän ei ole puhunut kenellekään ystävistään asiasta, vain pyöritellyt asiaa mielessään, ja huolestujatyyppinä miettinyt kaikenlaista (mitä jos hän menettää elämänsä rakkauden jne.). Hän pyysi anteeksi typerää käytöstään, ja sanoi, ettei ole oma-aloitteisesti halunnut puhua asiasta kanssani, sillä hänen pitäisi olla se kuka tukee minua, ei päinvastoin. Hän itsekin myönsi, että alkuun kielsi asian eikä halunnut ajatella sitä. Nyt kun prosessi on edennyt, on alkanut pelätä. Eli ap, hyvin voi olla, että miehesi on tunnemyrskyssä eikä halua ajatella asiaa aktiivisesti. Uskon, että olet tärkeä ihminen hänelle, mutta hän ei ehkä ole valmis vielä kohtaamaan asiaa (kuten oli laita oman mieheni kanssa). Tsemppiä kovasti sinulle!

kesken syöpähoitojen koska ne olivat liian rankkaa seurattavaa. Meillä oli pieni lapsi joka jäi miehen vanhempien ja mun vanhempieni hoidettavaksi silloin kun en itse pystynyt. Mies aloitti uuden suhteen samoihin aikoihin, ehkä pakeni tunteitaan rakastumisen huumaan. Mä aloitin tervehtymisen jälkeen kaiken alusta ja tämän uuden elämänvaiheeni johon ei enää miehet kuulu.

kesken syöpähoitojen koska ne olivat liian rankkaa seurattavaa. Meillä oli pieni lapsi joka jäi miehen vanhempien ja mun vanhempieni hoidettavaksi silloin kun en itse pystynyt. Mies aloitti uuden suhteen samoihin aikoihin, ehkä pakeni tunteitaan rakastumisen huumaan. Mä aloitin tervehtymisen jälkeen kaiken alusta ja tämän uuden elämänvaiheeni johon ei enää miehet kuulu.

Voimia sulle. Ja muista, että ei ne miehet ole ainoita, jotka tekevät naisen onnelliseksi.

Minulle käy luultavasti samalla tavalla. Sain syöpädiagnoosin, mies oli ensin tukena ja mukana, itki ja sanoi, ettei hänellä ole mitään, jos menettää minut, sitten alkoivat riidat. Suhde on aina ollut riitaisa, miehellä vuosikausia mielenterveysongelmia eikä ole töissä, joten olen hänet elättänyt aina ja niin nytkin. Hän puhuu järkyttävän rumasti ja epäkunnioittavasti, kerran oli todella ilkeä päivystysreissulla sairaalaan, häipyy tuntikausiksi sanomatta mitään, syyttää minua käytöksestään. Terapiaan ei lähde, koska olemme olleet siellä aiemmin enkä MINÄ ole kuulemma oppinut mitään. En jaksa tätä enää. Olen tukenut häntä hänen ongelmissaan ja maksanut kaiken. Nyt kun minä todella kaipaisin tukea, en voi luottaa siihen. Joskus saan apua ja tukea, joskus saan hirveää henkistä väkivaltaa ja vittuilua. En tajua, miten selviän hoidoista ja sitten leikkauksesta ja sen jälkeen sädehoidosta. En saa edes ajaa hoitojen jälkeen enkä asu kotipaikkakunnallani, joten tukiverkosto on kaukana muualla. Taksilla sitten kai ajelen. Hoitojen jälkeen olen ollut toimintakyvyttömänä sängyssä melkein viikon, nyt sitten kai näännyn. Olen todella vihainen ja katkera hänen kiittämättömyydestään ja siitä, että hän ei anna minulle sitä, mitä olen antanut hänelle vaan kaataa lisää paskaa niskaan. Tuntuu, että hän on käyttänyt minua vain hyväkseen eikä arvostanut mitään. En ole kuulemma tehnyt mitään hänen eteensä ja vain itseäni kehun, jos sanon, että olen. Olen niin loukkaantunut ja petetty, että en enää ikinä rupea suhteeseen kenenkään kanssa. Sattuu aivan järkyttävän syvältä. En luota enää ihmisiin enkä siihen, että kellään on hyviä aikeita.

Vierailija kirjoitti:

kesken syöpähoitojen koska ne olivat liian rankkaa seurattavaa. Meillä oli pieni lapsi joka jäi miehen vanhempien ja mun vanhempieni hoidettavaksi silloin kun en itse pystynyt. Mies aloitti uuden suhteen samoihin aikoihin, ehkä pakeni tunteitaan rakastumisen huumaan. Mä aloitin tervehtymisen jälkeen kaiken alusta ja tämän uuden elämänvaiheeni johon ei enää miehet kuulu.

Syöpä on sen verran vakava asia että ihminen ei aina pysty käsittelemään sitä, jostain syystä varsinkaan läheisten sairastumista. Olen ollut työn puolesta tekemisissä todella paljon syöpäpotilaiden kanssa ja tämä sama ilmiö on tullut vastaan monta kertaa. Onhan se liian raskasta kun sairastuneen pitäisikin kantaa oma sairautensa ja lisäksi tukea läheisiä. Minulla ei ole niin paljoa viisautta että osaisin neuvoa edes yleistasolla mitä tässä pitäisi tehdä ja ajatella, ainoa asia mitä voin sanoa että yritä ymmärtää (en sano että pitäisi hyväksyä siltikään). Jaksamista asian kanssa, menet koko ajan eteenpäin ja tunnelin päässä on valoa lähes varmasti.