Mitä tehdä arvostelevalle ja tekopyhälle anopille?!

pääasia että itse tiedät mitä teet, ja osoita olevasi fiksu aikuinen ja yritä tulla toimeen, varmasti miehesikin sen huomaa ja arvostaa käytöstäsi



tsemppiä :)

kannattaa jättää ihan omaan arvoonsa. Elätte ikiomaa elämäänne ja vähennätte seurustelun tällaisen ihmisen kanssa minimiin. Kateellinen ja omaan elämäänsä tyytymätön ihminen tuolla tavalla käyttäytyy!

Itseäni kyllä ainakin kutkuttaisi paljastaa tuollaisen anopin bluffi ja romuttaa ne keksityt kulissit. Voisithan kautta rantain vihjata, että tiedätte kyllä anopin sairaslomailun, eikä siis tarvitse enää jatkaa teille näyttelemistä. Mitenköhän tällainen ihminen moiseen sanomaan suhtautuisi? Loukkaantuisikohan?

oma anoppini oli samanlainen, aina haukkumassa ja arvostelemassa, ja mikään ei kelvannut. Hän myös inhosi sitä että olen yliopistokoulutettu, olen "herratyössä" (keskijohdon tehtävissä) ja "niin hienoa, niin hienoa" (vaikken todellakaan ole, vaan erittäin vaatimaton!). Pahinta anopille oli se että tienaan miestäni enemmän, ja pidin oman sukunimeni avioituessani.



Alkuun olin tosi pettynyt ja katkera, kunnes aloin nähdä tilanteen paremmin ja ymmärrän anoppiani paremmin. Anoppi ei ole ikinä kouluja käynyt, nippa nappa kansakoulun ja ei ole päivääkään tehnyt töitä, ollut aina kotirouvana. Hänellä ei ole mitään omaa, siis omaa elämää, kaikesta päättää mies, ja hän on vain vaimon roolissa miehensä jatkeena. Ei ymmärrä oikein maailman menosta mitään ja elämän sisältö on seiskalehti ja salkkarit.



Ymmärsin että anopin rutkutus minua kohtaan ei oikeastaan johdu minusta, vaan on heijastus siitä että hän on tyytymätön omaan elämäänsä ja sen valintoihin, ja kun hän näkee sen kontrastin millainen elämä minulla on, niin ainoa keino selvitä katkeruudesta on projisoida oma mielipaha hyökkäykseksi sitä kauteuden aiheuttajaa eli minua kohtaan.



Olen antanut anopilleni anteeksi :)

Olen ollut kohta 15 vuotta yhdessä mieheni kanssa joista 10 naimisissa, mutta koskaan en ole päässyt läheisiin väleihin anoppini kanssa. Tuntuu, että hän ei ole koskaan hyväksynyt minua poikansa elämään, enkä tiedä syytä miksi.



Kun ostimme omakotitalon, hän epäili, että olin hankkiutunut raskaaksi, eikä missään nimessä halunnut tulla mummoksi. En kuitenkaan ollut tuolloin raskaana, ja tuntui todella pahalta, että hän kertoi kuvitelmiaan täytenä totena muille sukulaisille. Enkä sitäpaitsi edes koskaan voi saada lapsia...



Lisäksi anoppi on sitä mieltä, että elämme mieheni rahoilla ja olen täysin siivelläeläjä. Olen kuitenkin päällikkö-tason töissä ja palkkani on varsin hyvä varsinkin anoppiin verrattuna, joka on osa-aikainen kaupan kassa. Omakotitalon oston yhteydessä maksoin muutaman kymmenen tuhatta euroa vanhoista säästöistäni, ja loppua lainaa lyhennetään mieheni kanssa tasapuolisesti. Siltikin anopin mielestä talo on mieheni ja minä en ole maksanut siitä penniäkään, vaikka minä olen siitä tosiasiassa enemmän maksanutkin.



Olen tullut siihen lopputulokseen, että välimme tuskin koskaan tulevat lämpimiksi ja asia täytyy vain hyväksyä. Onneksi anoppi asuu meistä kaukana, joten hänen kanssa ei tarvitse olla tekemisissä kuin juhlapyhinä.

...anopin rutkutus minua kohtaan ei oikeastaan johdu minusta, vaan on heijastus siitä että hän on tyytymätön omaan elämäänsä ja sen valintoihin, ja kun hän näkee sen kontrastin millainen elämä minulla on, niin ainoa keino selvitä katkeruudesta on projisoida oma mielipaha hyökkäykseksi sitä kauteuden aiheuttajaa eli minua kohtaan...

Olen antanut anopilleni anteeksi :)

Täällä täsmälleen sama tilanne kuin ylläolevalla! Erotuksena vain se, etten ole antanut anopille anteeksi enkä näillä näkymin aiokaan antaa, ainakaan vielä.

Kyllä aikuisen ihmisen (joka kaiken lisäksi on tietävinään kaikesta niin paljon ja ainakin aina enemmän kuin muut koskaan) tulisi osata reflektoida myös omaa käytöstään. Eikä miniänkään kaikkea tarvitse hyväksyä ja antaa anteeksi, itse olen saanut kokea ihan riittävästi sosiaalista halveksuntaa ja henkistä väkivaltaa anopin suunnalta. Luulisi anopin herkkänahkaisena ihmisenä tietävän, ettei muita ihmisiä saa kohdella miten itse tahtoo!

Mutta siis, kateutta ja katkeruuttahan tuo selvästi on. Sinä olet varmaan juuri sellainen ja elät sellaista elämää, jota anoppi itse olisi tahtonut elää. Ole ylpeästi, selkä suorassa oma itsesi anopin puheista välittämättä!

Tervehdin toki, mutta en puhu kanssaan oikeastaan mistään vaan istun hiljaa ja annan muiden hoitaa puhumiset. Omista asioista en mainitse sanallakaan. En ota kantaa mihinkään. Jos lapsenlapsi tekee jotain typerää (vaikka kiipeää sohvalle ja putoaa) niin en arvostele ketään, en huokaile, en voivottele. Olen kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kaadan kaikille lisää kahvia.



Miniä ei tiedä työpaikkaani, palkkaani, kesämökkini sijaintia, harrastuksiani, etelänmatkojani, kesälomani ajankohtaa jne. Ne eivät kuulu hänelle, vaikka miten urkkisi.



Ja silti miniä valittaa, että arvostelen valintojaan, tekemisiään jne. Miten ihmeessä, kun en sano sanaakaan enkä ulkopuolisten kanssa edes puhu miniästä. Harva tuttuni edes tietää, että pojallani on vaimo.

erikoisia olette molemmat, sinä ja miniäsi.

Tervehdin toki, mutta en puhu kanssaan oikeastaan mistään vaan istun hiljaa ja annan muiden hoitaa puhumiset. Omista asioista en mainitse sanallakaan. En ota kantaa mihinkään. Jos lapsenlapsi tekee jotain typerää (vaikka kiipeää sohvalle ja putoaa) niin en arvostele ketään, en huokaile, en voivottele. Olen kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kaadan kaikille lisää kahvia.

Miniä ei tiedä työpaikkaani, palkkaani, kesämökkini sijaintia, harrastuksiani, etelänmatkojani, kesälomani ajankohtaa jne. Ne eivät kuulu hänelle, vaikka miten urkkisi.

Ja silti miniä valittaa, että arvostelen valintojaan, tekemisiään jne. Miten ihmeessä, kun en sano sanaakaan enkä ulkopuolisten kanssa edes puhu miniästä. Harva tuttuni edes tietää, että pojallani on vaimo.