Olen tehnyt valtavan ison elämänmuutoksen mutta olen yksinäisempi kuin koskaan enkä tiedä miten jaksan.

Hei, olet päässyt jo noin pitkälle, miksi luovuttaa nyt? Niin ja onneksi olkoon, sun elämäntapamuutokset saa monet kadehtimaan:) Miksi sitten olet onneton, yksinäisyys, se ettei kukaan tue sinua, huonot ihmissuhteet (joista kyllä mainitsitkin), elämä yleensä ja varsinkin silloin kun tuntuu ettei kukaan huomaa? Oletko harkinnut puhuvasi jonkun ammattiauttajan kanssa? Ihan vaan että pääsisit oikeille raiteille uudestaan.

Tuntuu, että tässä on käyty sukupolvista puhdistusta läpi jollain tasolla. Vanhempani olivat alkoholisteja ja siellä on takanapäin suvussa paljon kaikenlaista traumaa ja taakkaa mitä eivät ole osanneet kohdata. Tosi paljon hyväksikäyttöä ja yksin pärjäämistä. Niin sitä työtä on riittänyt. Välillä tuska on ollut hyvin repivää. Olen ajatellut, että olen päässyt jo pahimman läpi mutta taas on alkanut nousemaan aika voimakkaita kipuja. Tämä liittyy jotenkin siihen yksin pärjäämiseen ja siihen, että on täytynyt olla äärimmäisen vahva mutta siltikään ei ole riittänyt. Ettei ole ehdotonta rakkautta vaan, että se kaikki tulee vain tekemisen kautta eikä sen, että me olemme jo ihmisinä rakastettavia. Tässä on paljon kaikkea tällaista joka pitää edelleen otteessaan, etenkin riittämättömyys ja se, että on jotenkin todella yksin sisällään ja hokee vain, että pärjää parhaiten yksin. Tavallaan totta mutta silti joltain osin myös ehkä sairautta. Ap

Helvetin yksinäinen on tie, kun lähtee irtautumaan toimimattomista kuvioista. Mä olen nyt viimein lähes 40-vuotiaana päättänyt, etten yritä enää löytää ketään, joka minut haluaisi. Nyt elelen vain elämääni, mitä se onkaan.

Totesit tuossa ap, että odottelet elämän alkamista. Mitä se tarkoittaisi? Eikö tuo, mitä jo teet, tunnu elämältä?

Nro 1 jatkaa vielä että, tiedä tunteen kun entinen elämä houkuttaa, olen sen käynyt läpi itsekkin ja jokainen päivä tuo tuskaa tullessaan, mutta jokainen päivä on tuonut tullessaan myös jotain sellaista etten ole siihen pulloon enää tarttunut. Läheisten tuki on ollut korvaamaton vaikka luulin että pärjään yksinkin, mutta en pärjää. Kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin.

Tiedän tunteen, kokemusta on. Olen yksin, ja surullinen siitä välillä. Olen kuitenkin alkanut pikku hiljaa rakastaa itseäni ja olemaan onnellinen itseni kanssa, yksin. Odota rauhassa, tulet kokemaan sen itsekin. Silloin tietää, että on valmis taas kohtaamaan muut. 

Vierailija kirjoitti:

Hei, olet päässyt jo noin pitkälle, miksi luovuttaa nyt? Niin ja onneksi olkoon, sun elämäntapamuutokset saa monet kadehtimaan:) Miksi sitten olet onneton, yksinäisyys, se ettei kukaan tue sinua, huonot ihmissuhteet (joista kyllä mainitsitkin), elämä yleensä ja varsinkin silloin kun tuntuu ettei kukaan huomaa? Oletko harkinnut puhuvasi jonkun ammattiauttajan kanssa? Ihan vaan että pääsisit oikeille raiteille uudestaan.

Niin, en voi luovuttaa vaikka välillä haluaisin. Yritän hengittää ja miettiä, että jaksan nyt ainakin tämän vuoden loppuun. Tai vielä vuoden eteenpäin. Siis joudun tekemään tällaisia etappeja itselleni välillä, että voisin puuduttaa mieltäni jollain tasolla ja hengittää ulos. Sitä tiedostaa, että nämä ovat vain läpikäytäviä asioita mutta kun on siinä kivun keskellä niin sitä meinaa turhautua, uupua ja olla vihainen. Sitten taas hengitellään.. 

Onneksi terapiassa olen käynyt, en olisi selvinnyt ilman. Nykyään käyn harvemmin kun ei ole enää samanlailla tarvettakaan. Kaipa tämä on taas tällainen vaihe, joka vie eteenpäin. Niin sitä on ajateltava. Ap

Onnittelut sinulle! Hienoa että olet jaksanut repiä itsesi tuosta suosta. Moni noista asioista jo yksinään olisi valtava ponnistus. Olet tehnyt suuren työn, ei ihme, että väsyttää.

Usein myös elämänmuutosten jälkeen tulee tyhjyyden tunne. Erityisesti silloin jos ei ole pahemmin tukiverkkoja ja joutuu tekemään sen muutoksen yksin. 

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta sanon silti, että luota prosessiin. Niin olet varmaan tehnyt tähänkin asti, yritä jaksaa luottaa edelleen. Tee itsellesi mieluisia asioita, on ne sitten kirjastovierailuja, luontokävelyjä, museokäyntejä, kuorolaulua, sanomalehtien lukemista, rullaluistelua tai ihan vain oleskelua ja nukkumista. Ihan mitä tahansa, mistä nautit. Näin ehkä mielesi ja kehosi alkaa rauhoittua ja ymmärtää, että tuon kaiken raskaan entisen elämän vastapaino ei ole pelkästään terveelliset elintavat, työnteko ym. kurinalaisuus, josta tulee helposti suorittamista.

En tiedä, onko tästä mitään apua, mutta toivon sinulle hirmuisesti voimia. 

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että tässä on käyty sukupolvista puhdistusta läpi jollain tasolla. Vanhempani olivat alkoholisteja ja siellä on takanapäin suvussa paljon kaikenlaista traumaa ja taakkaa mitä eivät ole osanneet kohdata. Tosi paljon hyväksikäyttöä ja yksin pärjäämistä. Niin sitä työtä on riittänyt. Välillä tuska on ollut hyvin repivää. Olen ajatellut, että olen päässyt jo pahimman läpi mutta taas on alkanut nousemaan aika voimakkaita kipuja. Tämä liittyy jotenkin siihen yksin pärjäämiseen ja siihen, että on täytynyt olla äärimmäisen vahva mutta siltikään ei ole riittänyt. Ettei ole ehdotonta rakkautta vaan, että se kaikki tulee vain tekemisen kautta eikä sen, että me olemme jo ihmisinä rakastettavia. Tässä on paljon kaikkea tällaista joka pitää edelleen otteessaan, etenkin riittämättömyys ja se, että on jotenkin todella yksin sisällään ja hokee vain, että pärjää parhaiten yksin. Tavallaan totta mutta silti joltain osin myös ehkä sairautta. Ap

Ymmärrän, tuttu tunne itsellekkin. Tajusin jossain vaiheessa loppettaa itsesyyllistämisen. Me ei voida mitään meidän vanhempien valinnoille, mutta voidaan tehdä jatkossa jotain itsellemme. Se vaatii aikaa, ystäviä, kuuntelijoita, ja omaa tahtoa, mutta kyllä siihen pystyy, minä olen yksi esimerkki siitä. Nro 1 vastasi tähän.

Sinulla on edelleen vieroitusoireita monesta asiasta. Oikeastaan koko edellisestä elämästä, ja dopamiinikoukusta.

Yritä saada kortisolit alas, eli ulkoile, meditoi ja lue paljon.

Joudut rakentamaan itsesi uudelleen.

Minulla riippuvuus oirehtii noin, salakavalasti ikäänkuin kertoen ettei tällainen elämä ole mistään kotoisin. Olen silloin varovainen ja otan yhteyttä psyk poliin. Minulla on hätäsuunnitelma, jos on, noudatan sitä.

Olet tehnyt oikean uroteon, nostan hattua. Ymmärrän kyllä tyhjyyden tunteen. Olet päässyt eroon monista haitallisista jutuista, mutta tarvitset ehkä jotain tilalle. Moni voi tilanteessasi mennä johonkin yhdistys- tai vapaaehtoistyöhön. Myös ihmissuhteet tekevät hyvää. Enkä tarkoita vain parisuhdetta, se saattaisi ollakin vielä vaikeaa, mutta ystäviä. Ihmisiä, joiden kanssa kokea yhdessä asioita, arkisiakin. Toivotan sinulle tsemppiä, olet upealla tiellä.

Vierailija kirjoitti:

Helvetin yksinäinen on tie, kun lähtee irtautumaan toimimattomista kuvioista. Mä olen nyt viimein lähes 40-vuotiaana päättänyt, etten yritä enää löytää ketään, joka minut haluaisi. Nyt elelen vain elämääni, mitä se onkaan.

Totesit tuossa ap, että odottelet elämän alkamista. Mitä se tarkoittaisi? Eikö tuo, mitä jo teet, tunnu elämältä?

On yksinäinen tie mutta niin se kuuluukin olla ainakin niin ajattelen. Kun eihän sitä voi tutustua itseensä jos on hälyä ympärillä. Minä ainakin tarvitsin erakoitumista, en kestänyt lähelläni ketään vaan oli pakko saada olla itsekseen ja kuulla oma äänensä. Kuitenkin ehkä nyt kun voin jo paljon paremmin. Olen todella oppinut rakastamaan itseäni ja mielestäni olen suurimman osan ajasta upea nykyään. Jopa hehkun. Niin silti tulee näitä pieniä rotkoja vielä kun tuntuu, että nyt uppoan jonnekin tai pelkään, että en löydä vain suuntaani. Minulla on ehkä ollut sellaista kriiseilyä tässä, että pitäisi uskaltaa alkaa löytämään jonkinlaista kutsumusta. Jokin elämän suunnitelma tai päämäärä, jokin sellainen joka tuntuisi omalta. Eihän kaikki unelmat toteudu mutta olisipa niitä unelmia, joita kohti mennä. Kun on vähän ns. tyhjä taulu vielä tai olen hyvin epävarma sen suhteen mitä tässä pitäisi tehdä tai mikä on se suunta, en tiedä vielä. Ap

Olet läpikäynyt rankkoja asioita. Ahdistukset niistä eivät varmasti helpolla katoa, vaikka olisitkin muuttanut elämäsi suunnan. Tsemppiä elämääsi!

Kaikkea hyvää ja jaksamista toivon sinulle Ap. 💗 Tulet vielä toteamaan että muutoksesi kannatti.

Vierailija kirjoitti:

Onnittelut sinulle! Hienoa että olet jaksanut repiä itsesi tuosta suosta. Moni noista asioista jo yksinään olisi valtava ponnistus. Olet tehnyt suuren työn, ei ihme, että väsyttää.

Usein myös elämänmuutosten jälkeen tulee tyhjyyden tunne. Erityisesti silloin jos ei ole pahemmin tukiverkkoja ja joutuu tekemään sen muutoksen yksin. 

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta sanon silti, että luota prosessiin. Niin olet varmaan tehnyt tähänkin asti, yritä jaksaa luottaa edelleen. Tee itsellesi mieluisia asioita, on ne sitten kirjastovierailuja, luontokävelyjä, museokäyntejä, kuorolaulua, sanomalehtien lukemista, rullaluistelua tai ihan vain oleskelua ja nukkumista. Ihan mitä tahansa, mistä nautit. Näin ehkä mielesi ja kehosi alkaa rauhoittua ja ymmärtää, että tuon kaiken raskaan entisen elämän vastapaino ei ole pelkästään terveelliset elintavat, työnteko ym. kurinalaisuus, josta tulee helposti suorittamista.

En tiedä, onko tästä mitään apua, mutta toivon sinulle hirmuisesti voimia. 

Kiitos, tämä oli todella lohdullinen ja ihana viesti. Luonnossa tykkään olla. Olen menossa reissuun, sitä odotan. Otan sinne mukaan vanhoja kirjeitä, joita olen kirjoittanut masennuksen syövereissä muutama vuosi sitten. Poltan ne siellä luonnon keskellä reissussa. Minun täytyisi kyllä lakata liikaa pelkäämästä sitä, että teenkö tarpeeksi tai teenkö asioita oikein. Pitäisi todella vain luottaa prosessiin, hengittää ja muistaa, että mistä on tultu ja missä olen nyt. Se jo itsessään antaa rauhallisempaa oloa, että oikea suunta on kyllä, ei hätää. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helvetin yksinäinen on tie, kun lähtee irtautumaan toimimattomista kuvioista. Mä olen nyt viimein lähes 40-vuotiaana päättänyt, etten yritä enää löytää ketään, joka minut haluaisi. Nyt elelen vain elämääni, mitä se onkaan.

Totesit tuossa ap, että odottelet elämän alkamista. Mitä se tarkoittaisi? Eikö tuo, mitä jo teet, tunnu elämältä?

On yksinäinen tie mutta niin se kuuluukin olla ainakin niin ajattelen. Kun eihän sitä voi tutustua itseensä jos on hälyä ympärillä. Minä ainakin tarvitsin erakoitumista, en kestänyt lähelläni ketään vaan oli pakko saada olla itsekseen ja kuulla oma äänensä. Kuitenkin ehkä nyt kun voin jo paljon paremmin. Olen todella oppinut rakastamaan itseäni ja mielestäni olen suurimman osan ajasta upea nykyään. Jopa hehkun. Niin silti tulee näitä pieniä rotkoja vielä kun tuntuu, että nyt uppoan jonnekin tai pelkään, että en löydä vain suuntaani. Minulla on ehkä ollut sellaista kriiseilyä tässä, että pitäisi uskaltaa alkaa löytämään jonkinlaista kutsumusta. Jokin elämän suunnitelma tai päämäärä, jokin sellainen joka tuntuisi omalta. Eihän kaikki unelmat toteudu mutta olisipa niitä unelmia, joita kohti mennä. Kun on vähän ns. tyhjä taulu vielä tai olen hyvin epävarma sen suhteen mitä tässä pitäisi tehdä tai mikä on se suunta, en tiedä vielä. Ap

Ihan kuin olisin itse tämän kirjoittanut. Minulla on ollut tuo sama fiilis jo pitkään. Jos mulla ei olisi ollut yhtä ystävää, joka kuunteli minua silloin kun oli asiat tosi pahasti, niin en olisi tässä enää. Joskus asiat vaan menee aivan eri suuntaan kun itse olit ajatellut, ja ihmismieli on todella herkkä. Sen olen kumminkin tajunnut ettei yksin tarvitse kaikkea kestää. Tämäkin nro 1:ltä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla riippuvuus oirehtii noin, salakavalasti ikäänkuin kertoen ettei tällainen elämä ole mistään kotoisin. Olen silloin varovainen ja otan yhteyttä psyk poliin. Minulla on hätäsuunnitelma, jos on, noudatan sitä.

Tätä olen miettinyt tässä omassa prosessissani, että käykö se monillakin näin. Haluan kertoa, että minä ikäänkuin heräsin. Se oli kuin olisin unesta herännyt. Toteamus 15 vuoden riipvuuksien ja päihdekierteen jälkeen, että en voi enää jatkaa näin. Tietenkin tiesin sen jo aiemmin mutta eräänä hetkenä se tapahtui niin, että tiesin, että ei enää, nyt ei enää käy. 

Nykyään kun ajattelen joskus, niin olisi helpompaa välillä palata ja luovuttaa mutta se ei onnistu onneksi enää koska olen niin tietoinen sitä mitä se on. En vain kykene siihen, se olisi sitten sama jos vaikka kuolisin kuin se, että palaisin sinne. Eli en vain voi tehdä sitä. On jatkettava eteenpäin. Ap 

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että tässä on käyty sukupolvista puhdistusta läpi jollain tasolla. Vanhempani olivat alkoholisteja ja siellä on takanapäin suvussa paljon kaikenlaista traumaa ja taakkaa mitä eivät ole osanneet kohdata. Tosi paljon hyväksikäyttöä ja yksin pärjäämistä. Niin sitä työtä on riittänyt. Välillä tuska on ollut hyvin repivää. Olen ajatellut, että olen päässyt jo pahimman läpi mutta taas on alkanut nousemaan aika voimakkaita kipuja. Tämä liittyy jotenkin siihen yksin pärjäämiseen ja siihen, että on täytynyt olla äärimmäisen vahva mutta siltikään ei ole riittänyt. Ettei ole ehdotonta rakkautta vaan, että se kaikki tulee vain tekemisen kautta eikä sen, että me olemme jo ihmisinä rakastettavia. Tässä on paljon kaikkea tällaista joka pitää edelleen otteessaan, etenkin riittämättömyys ja se, että on jotenkin todella yksin sisällään ja hokee vain, että pärjää parhaiten yksin. Tavallaan totta mutta silti joltain osin myös ehkä sairautta. Ap

Halauksia sinulle. Usein juuri kun on saanut kaiken jo tehtyä kokee sen suurimman epätoivon ja surun aallon. 

Kaikki muuttuu paremmaksi <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnittelut sinulle! Hienoa että olet jaksanut repiä itsesi tuosta suosta. Moni noista asioista jo yksinään olisi valtava ponnistus. Olet tehnyt suuren työn, ei ihme, että väsyttää.

Usein myös elämänmuutosten jälkeen tulee tyhjyyden tunne. Erityisesti silloin jos ei ole pahemmin tukiverkkoja ja joutuu tekemään sen muutoksen yksin. 

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta sanon silti, että luota prosessiin. Niin olet varmaan tehnyt tähänkin asti, yritä jaksaa luottaa edelleen. Tee itsellesi mieluisia asioita, on ne sitten kirjastovierailuja, luontokävelyjä, museokäyntejä, kuorolaulua, sanomalehtien lukemista, rullaluistelua tai ihan vain oleskelua ja nukkumista. Ihan mitä tahansa, mistä nautit. Näin ehkä mielesi ja kehosi alkaa rauhoittua ja ymmärtää, että tuon kaiken raskaan entisen elämän vastapaino ei ole pelkästään terveelliset elintavat, työnteko ym. kurinalaisuus, josta tulee helposti suorittamista.

En tiedä, onko tästä mitään apua, mutta toivon sinulle hirmuisesti voimia. 

Kiitos, tämä oli todella lohdullinen ja ihana viesti. Luonnossa tykkään olla. Olen menossa reissuun, sitä odotan. Otan sinne mukaan vanhoja kirjeitä, joita olen kirjoittanut masennuksen syövereissä muutama vuosi sitten. Poltan ne siellä luonnon keskellä reissussa. Minun täytyisi kyllä lakata liikaa pelkäämästä sitä, että teenkö tarpeeksi tai teenkö asioita oikein. Pitäisi todella vain luottaa prosessiin, hengittää ja muistaa, että mistä on tultu ja missä olen nyt. Se jo itsessään antaa rauhallisempaa oloa, että oikea suunta on kyllä, ei hätää. Ap

Tuo reissu kuulostaa mielestäni hyvältä. Varmasti kaikki tuollainen tekeminen, mistä nautit ja mikä lähtee sinusta itsestäsi, vahvistaa sinua päivä päivältä.

Muista vielä, että ota päivä kerrallaan. Joskus ehkä jopa vain hetki kerrallaan. Silloin ei tule liian kovat suorituspaineet. 

Vaikka täällä palstalla ollaan anonyymejä ja vieraita toisille, niin kyllä sydämessä läikähti jotain kun mietin miten suuri voima sinulla on ollut ja on, että olet tuommoisen suunnanmuutoksen tehnyt. Nostan hattua ja ajattelen lämmöllä, toivon todella että saat lisää hyviä asioita, uusia hyviä ihmisiä ja mielenrauhaa elämääsi! En tiedä auttaako yhtään, mutta itsestäni tuntuu että elämässä olisi joka tapauksessa vaiheita ja vaikeuksia, että tyhjyyttä ja päämärättömyyttä voi sisältyä myös hyvään elämään - toki kuulostaa siltä että olet, valitettavasti, ollut todella synkissä vesissä ja vakavien asioiden kanssa tekemisissä joten varmasti sellaiseen itselle vieraaseen, tasaiseen elämään tottuminen voi viedä aikaa ja kyse ei varmasti ole mistään vähäpätöisestä jaksamattomuudesta ja yksinäisyyden kokemuksesta. Ehkä traumareaktio, hermosto ja mieli ei luota että hyvä ja vakaa voisi jatkua? Vaikka kyllähän sitä merkitystä ja hyviä ihmissuhteita kaipaa. On klisee mutta hetki kerrallaan. Olen ollut vaikeastikin masentunut ja suurimman osaa elämääni ahdistunut, traumaoireinen. Ehkä eheyttävintä itselle on paradoksaalisesti ollut se ajatus, että tulen kantamaan tiettyä kipua mukanani aina, jotain kipupistettä mutta olen oppinut hoitamaan sitä jollain tavalla, ottamaan aikaa kun sitä tarvii ja jossain kohtaa helpottaa. Toivon sinulle kaikkea hyvää!