Kokoomus on merkittävästi kaventanut demokratiaa

AI: 

Juhana Vartiaisen (kok.) pormestarikautta Helsingissä ja Petteri Orpon (kok.) hallitusneuvotteluita Säätytalolla ohjasi täysin sama poliittinen ja strateginen käsikirjoitus.

Kokoomus on tietoisesti siirtynyt politiikkaan, jossa valta otetaan haluun jo ennen varsinaisen lainsäädäntö- tai budjettityön alkua. Tämä strategia perustuu kolmeen yhteiseen pilariin:

1. Strateginen ohjelma neuvotellaan "pomminkestäväksi"

Helsingissä: Vartiainen ajoi pormestariohjelman neuvotteluissa läpi poikkeuksellisen tiukat ja yksityiskohtaiset budjettiraamit ja strategiset tavoitteet. Kun muut puolueet (kuten vihreät ja SDP) allekirjoittivat ohjelman, he sitoutuivat samalla kokoomuslaiseen talouskuriin, jota oli mahdotonta myöhemmin purkaa.

Säätytalolla: Orpo sovelsi samaa menetelmää mittakaavassa, jota on kutsuttu Suomen historian yksityiskohtaisimmaksi. Hallitusohjelmaan kirjattiin satojen sivujen tarkkuudella talousleikkaukset, lakimuutokset ja jopa aikataulut [Yle]. Kumppanit (kuten perussuomalaiset ja RKP) sidottiin sopimukseen niin tiukasti, ettei sooloiluun jäänyt myöhemmin tilaa.

2. Virkamieskoneiston hyödyntäminen ja linjan saneleminen

Helsingissä: Vartiainen nojasi vahvasti kaupungin kanslian ja talousjohtajien laskelmiin ja virkamiesarvioihin. Hän käytti talousfaktoja kilpenä, jolla vasemmiston ja vihreiden menotoiveet torjutiin vetoamalla "talouden realiteetteihin".

Säätytalolla: Valtonen, Orpo ja muut kokoomusjohtajat ottivat neuvotteluiden pohjaksi Valtiovarainministeriön (VM) tiukat virkamiesraportit kuuden miljardin euron sopeutustarpeesta. Neuvottelut aloitettiin ehdolla, että tästä summasta ei jousteta, jolloin muiden puolueiden oli pakko neuvotella kokoomuksen määrittämässä raami-ikkunassa.

3. Riviedustajien ja lautakuntien vallan ohittaminen

Molemmat strategiat johtivat kuvailemaasi tilanteeseen, jossa päätöksenteko keskitettiin pienelle piirille:

Helsingissä kaupunginvaltuutetuilla ja lautakunnilla oli suuria vaikeuksia muuttaa asioita, koska pormestariohjelma ja kaupunginhallituksen tiukka ote sitoivat kädet.

Valtion tasolla tämä on tarkoistanut eduskunnan valiokuntien ja rivikansanedustajien roolin muuttumista pelkiksi hallitusohjelman toimeenpanijoiksi, jolloin asiantuntijakuulemisilla on ollut hyvin vähän todellista painoarvoa lakien lopputulokseen.

Tämä "ohjelmadiktatuuri" on kokoomukselle tehokas tapa varmistaa omien talouspoliittisten tavoitteidensa läpimeno, mutta se muuttaa demokratian luonnetta vahvasti kohti yritysmäistä johtamista, jossa suunta lukitaan ylhäältä päin neljäksi vuodeksi kerrallaan.