äidinvaistoni ei ole heränneet esikon kanssa.

Melkoinen tabuaihe kyseessä.

tosiaan, kuopukseen rakastuin jo heti synnärillä, esikoisen kanssa taas kaikki niin hankalaa ja vaikeaa alussa. Taitaa olla siinä perää, että esikoinen tosiaan joutuu koville ja sisarukset pääsevät helpommalla kaikesta. Johtuuko tämä juuri siitä ensimmäisestä vuodesta ja siitä mielettömästä elämänmuutoksesta minkä ensimmäinen lapsi tuo, tiedä sitten? Meillä ainakin se äidinrakkaus esikoisen kohdalla piti opetella ja nyt tietenkin rakastan poikaani ihan kamalasta, mutta kuopus sai tuon rakkauden jo heti. Esikoinen on kyllä reipas nuori mies, mutta hakee huomiota kaikilla ikävillä tempuilla. Hmm. mielenkiintoinen aihe josta pitäisi puhua enemmän, koska luulen että tämä on aika yleistä ja sisaruksia on kohdeltu perheissä iät ja ajat eriarvoisesti. (vieläkin ehkä hieman katkera omista kokemuksista suurperheessä).

Olen kuitenkin sitä mieltä, että lapsi täytyy hyväksyä sellaisena kuin on ja sitä voi myös opetella, vaikka ammattiauttajien esim. perheneuvolan kanssa. Valitettavasti olen joutunut omassa lapsuudenperheessä näkemään sitä rakkaudettomuutta ja sen seurauksia sitten korjataan vuosikymmeniä, eikä sitä voi koskaan korjata. Joten suosittelen, että aiheeseen tartutaan ja otetaan mukaan apuja.

Ihanaa on huomata että tämä arka asia on nostanut ihmisillä ajatuksia liikkeelle.



Tiedän oman taustani vaikuttavan käytökseeni. Ja pidän miestäni lempeämpänä kuin itseäni. Klassisia lauseita?



Tämä asia on joka päiväisessä elämässä päälimmäisenä, joten ei voi olla ajattelematta mitä se tuo tullessaan. Kuinka vaikutan näillä teoilla ja valinnoillani lasteni tulevaisuuteen. Toivon että lapseni saavat paremman lapsuuden kuin itse. Onnellisen sellaisen.



Tabu tämä on. Itselleni ainakin. En ole asiasta uskaltanut puhua kuin mieheni kanssa. En voi ottaa tällaista asiaa puheeksi äitini kanssa. Syyllistän jo nyt itseäni tarpeeksi. En tarvitse enempää taakkaa kantaakseni.



Helpotti lukea etten ole yksin. Ja tämä on ilmeisesti juuri ensimmäisen lapsen ongelma. Harmi.

vieläkään. Toinen syntyi ja vasta nyt tiedän mitä on rakastaa ehdoitta.



Vaan en tunne samaa esikoista kohtaan. Olen hyvin surullinen siitä. Pystyykö tätä korjaamaan ja miten? Vanhempi on koko ajan sivussa kaikesta kun en osaa ottaa häntä luontevasti mihinkään mukaan. Mieheni ei ymmärrä vaan puolestaan syyllistää kun näkee miten käyttäydyn. Tiedostan että minun pitäisi olla aidosti kiinnostunut ja olla enemmän hänen kanssaan vaan en osaa!!



Meillä oli hänen kanssaan epätavallinen alku ja luulen että asiat juontuu siitä.



Vaan kuka osaisi auttaa asiassa?

Ekaa lasta vain ihmettelin kun hän oli pieni, en tuntenut mitään, tokaan rakastuin heti täysillä. Vähitellen aloin jopa vihata esikoista, hän käyttäytyi huonosti varmaan juuri rakkaudettomuuteni takia. Vasta hänen ollessaan viisi tajusin että lapsen elämä menee kohta täydellisesti karille jos en osaa osoittaa hänelle rakkautta.

Silloin aloin tietoisesti olla hänen kanssaan paljon. Aloitin sillä että otin hänet kotitöihin mukaan, koska silloin hänestä tuntui olevan hyötyä minulle ja silloin pystyin jopa tuntemaan mukavia tunteita häntä kohtaan. Ja muutenkin kiinnitin häneen paljon huomiota, mahdollisimman paljon positiivista ja annoin negatiivisten asioitten mennä vähän "ohi" eli en tarttunut niihin ellei ollut ihan pakko. Koko ala-aste meni aika poskelleen pojalta, mutta kieltäydyin yhtymästä opettajien yms. haukkuihin. Toki puututtiin huonoon käytökseen minkä pystyttiin mutta tärkeintä oli minusta viestittää hänelle että minä hyväksyn hänet sellaisena kun hän on (mieheni ei samaan pystynyt ja heillä on vieläkin huono suhde). Kun poika tunsi että minä olin hänen puolellaan, hän pystyi paremmin kuuntelemaan toiveitani siitä miten hän toimisi. Nyt hän on 8. luokalla ja hänellä menee hyvin. Keskiarvo saisi vielä vähän nousta (on nyt 8, mutta älyä olisi paljon enempäänkin), mutta ei häiriköi eikä tee muita typeryyksiä. Elämänarvotkin tuntuvat olevan ihan kohdallaan.

hyvin ihana pieni ihminen, ekat lapset jää paljosta oikeasti paitsi, ja niiltä vaaditaan paljon enemmän kun muilta. Ei sitä lasta ole pakko rakastaa siksi että se sattuu olemaan sun, rakasta sitä sen itsensä vuoksi.

Lapseni on tuittupää, pelkään, että jos saisin toisen lapsen, joka olisikin (mahdollisesti) mukavampi, niin alkaisin vihata tätä ensimmäistä. Jos en vihata, niin miten voisin elää sen kanssa, etten pidä hänestä yhtä paljon kuin kiltistä lapsesta? ...tokikaan en tiedä olisiko toinen yhtään sen mukavampi, enkä aio ottaakaan selvää... Joskus vaan tuntuu niin vaikealta rakastaa tuota lasta, vaikka omalla tavallani rakastankin häntä syvästi...

ensinnäkin. Kaikkia lapsiaan rakastaa eri lailla. Yhtä heti ja pyyteettä, toista hitaasti syttyen ja varovaisesti, kolmatta jotenkin muuten jne. Sen tiedät jo.



Toisekseen se että äidinrakkaus syttyisi kuin itsestään kun lapsi syntyy on myytti.



Itelläni on ollut työläs prosessi keskimmäiseni kanssa saada rakkaus syttymään, mutta nyt en voi kuin ihmetellä miten en ennen sitä tuntenut.



Otin siis asenteekseni ottaa ja tutustua lapseen kuin kehen tahansa uuteen ihmiseen jonka kanssa tiedän joutuvani olemaan pitkän aikaa tekemisissä ja jonka kanssa täytyy tulla toimeen. Ja kuten joku jo kirjoitti, huomion hyvät asiat ja annoin vähän huonompien mennä ohi kuin vesi hanhen selästä. Ja pakotin itseni olemaan tekemisissä hänestä ja huomioin ja tarkkailin tekemisiään heräävällä kiinnostuksella. Itselläni kun taas esikoinen oli se Rakkaus isolla R:llä ja toka jäi alkuun sitä ilman ihan ilman omaa syytään.

Otin myös ohjenuorakseni antaa toiselle sama huomio mitä esikoiselle syydin. Siten sain tasoitettua sitä eroa kun ylenpalttisesti hellin toista ja toinen jäi paitsi. Ei tarvikse miettiä mitä teet esikoisesi kanssa, anna sama mikä toisellekin. Jos halaat ja lepertelet toiselle, tee sama esikoisellesi. Ja mitäpä jos vaikka rupeisitte esikoisen kanssa "leikkimään vauvaa", siitäkin omani ovat kaikki pitäneet iästä riippumatta. Otat välillä syliin, leikit imettäväsi, vaihtavasi vaippaa ja sitten ihmettelet miten ihmeen ihana vauva sinulla onkaan. Silloin tällöin tätä ja kumpikin opitte toisistanne.



Niin opin tulemaan toimeen hänen kanssaan ja bonuksena sitten heräsi se rakkauskin.

Lapsikin kun vaistoaa jos hänestä yritetään väkisin pitää, eikä rakasteta luonnollisesti juuri sellaisena kuin hän on.

Toivon että huomaat miten ainutlaatuinen pieni ihminen esikoisesi on ja hän saisi varauksettoman rakkautesi joka hänelle kuuluu.

Ekaa lasta vain ihmettelin kun hän oli pieni, en tuntenut mitään, tokaan rakastuin heti täysillä. Vähitellen aloin jopa vihata esikoista, hän käyttäytyi huonosti varmaan juuri rakkaudettomuuteni takia. Vasta hänen ollessaan viisi tajusin että lapsen elämä menee kohta täydellisesti karille jos en osaa osoittaa hänelle rakkautta.

Silloin aloin tietoisesti olla hänen kanssaan paljon. Aloitin sillä että otin hänet kotitöihin mukaan, koska silloin hänestä tuntui olevan hyötyä minulle ja silloin pystyin jopa tuntemaan mukavia tunteita häntä kohtaan.

Kauhealta kuulostaa myös toteamus että aloit pitämään esikoisestasi vasta kun hän oli sinulle hyödyksi. Luonnotonta.

Noin sitä lähimmäistä autetaan, kun hän apua pyytää, aplodit teille! Varmasti saitte itse ainakin omaa häntää nostettua, eiks niin?



Luuletteko te, että ap ihan tahallaan on rakastamatta sitä esikoista? Ihan tahallaan tuntee kuten tuntee? Luuletteko, ettei olisi paljon helpompaa, jos sitä esikoistakin rakastaisi kuten toista lasta, ja häneen pystyisi luomaan normaalin suhteen?



Mulla on ap. ihan samaa ongelmaa, myös esikoisen kanssa. Huomaan asettavani hänelle vain vaatimusta vaatimuksen perään, enkä osaa rakastaa tuota lasta omana itsenään. keskimmäinen sen sijaan on minulle "täydellinen" lapsi, rakastan häntä ehdoitta. JA joo, ei ole helppoa ei. Minäkin teen koko ajan työtä sen eteen, että oppisin rakastamaan esikoistaan juuri siksi, että hän on hän, ei mistään pakosta, tai siten, että yritän saada häntä muuttumaan enemmän itselleni mieluisaksi.

Kun esikoinen syntyi, olin alussa lähinnä hämmentynyt ja itkuinen. Muutaman kuukauden kuluessa rakkauden tunteitakin alkoi tulla. Hyvää perushoitoa ja läheisyyttä vauva sai kuitenkin alusta asti.



Kuopuksen kohdalla taas rakkaus syttyi heti, kaikki oli luontevampaa ja kuopus vauvanakin isosiskoaan helppohoitoisempi.



Nyt lapset lähestyvät jo kouluikää, ja koetan huomioida heidät molemmat tasapuolisesti ja yksilöinä. Molempia rakastan, mutta tunne on erilainen. Se liittyy myös lasten luonteisiin. Esikoinen on varautunut, kuopus välitön. Lisäksi esikoinen on älykäs, taitava ja sääntöjä noudattava, kuopus taas aiheuttaa vilkkaudellaan ja päähänpistoillaan meille jatkuvasti sydämentykytyksiä. Esikoinen jää siis helpommin syrjään, koska hänestä ei tarvitse olla tavallaan huolissaan koko ajan. Kuopuksen kanssa olen pakostakin joutunut kokemaan leijonaäidin vaistoa.



Minua on auttanut se, että ymmärrän lasteni erilaisuuden. Siinä missä kuopus tykkää halailla, suukotella ja muutenkin käyttäytyä välittömän rakastettavasti, esikoinen tarvitsee aikaa ja vierelläoloa ennen kuin lämpiää. Ja kun hän lämpiää, hänestä saa "uskollisen ystävän". Tämän läheisyyden kautta myös rakkauden tunteet häntä kohtaan vahvistuvat.



Olen itse hyvin samanlainen kuin esikoiseni. Ehkä myös omien piirteiden näkeminen toisessa ärsyttää, mutta toisaalta ymmärrän hänen mielenliikkeitään ja pystyn varmaan aika hyvin arvioimaan, miten häntä milloinkin kannattaa lähestyä. :)

Esikoinen on haastava erityislapsi ja ensimmäiset vuodet olivat todella raskaita hänen kanssaan. Vaikka tein kaikkeni niin mikään ei ollut koskaan hyvin. Omasta väsymyksestäni ja tuen puutteesta johtuen aloin jossain vaiheessa lähes vihaamaan häntä. Kuopus syntyi esikoisen ollessa kolme ja on ollut alusta lähtien helppo ja rauhallinen lapsi. Helppo rakastettava.



Hirveää syyllisyyttähän siitä itselleni olen tuottanut ja ollut surullinen esikoisen puolesta. Pelkäsin etten koskaan voi tuntea yhtä syviä tunteita häntä kohtaan. Tietoisesti olen kuitenkin yrittänyt olla tasapuolinen molempia kohtaan ja toivon ettei hän ole kovin pahasti huomannut tätä. Nyt lapsen ollessa koulussa huomaan tilanteen jo korjaantuneen huomattavasti ja näen molemmat omina ihanina persooninaan ja rakastan molempia todella paljon. Eri lailla ehkä mutta saman verran.

näen molemmat omina ihanina persooninaan ja rakastan molempia todella paljon. Eri lailla ehkä mutta saman verran.

11

Muitakin jotka kokevat samoin. Minunkin on ollut vaikea rakastaa hankalalta tuntuvaa esikoistyttöä kun taas pikkusiskonsa saa helposti rakkauteni. Esikoinen tulee vaikean luonteensa puolesta minuun, ja minuahan ei rakastettu lapsena. En ole itse kokenut äidin rakkautta joten minun on vaikea rakastaa itseäni ja itseni kaltaista tyttöäni. Pienempi tyttö on mukavaluonteisen isänsä kaltainen. Yritän teeskennellä rakkautta ja kohdella tasa-arvoisesti, mutta esikoisen jatkuva temppuilu, räyhääminen, laiskuus, huolimattomuus, pahantuulisuus jne. vahvistaa negtaiivisia tunteita häntä kohtaan ja alitajuisesti vertaan häntä mutkattomaan pikkusiskoonsa. Syytän tytön temppuilusta itseäni, että tyttö hakee huomiota minun tunteettomuuteni vuoksi. Kuitenkin muutkin ihmiset ovat sanoneet että tyttömme on äksy ja voimakasluonteinen ja hänen kanssaan ei ole kovin helppoa olla. Kolmatta ei uskalla edes yrittää, jos sattuisi syntymään toinen äitinsä kaltainen tyttö.

nimittäin esikoistyttöni on juuri sellainen: kiukkupussi ja pikkumyy verrattuna tosi helppoon pikkuveljeensä. Opin kuitenkin terapiassa hyväksymään itseni, sen että olen tosi vahvaluonteinen ja räiskähtelevä nainen ja opin myös hyödyntämään noita piirteitä elämässäni niin, että nykyään ohjaan draivini työhön ja kodin huoltoon ja olen aika uskomaton tehopakkaus. tajuan myös, että vaikken ole helpoin vaimo tai lempeäluontoisin äiti niin olen luova ja sisukas ihminen. on siis ihanaa seurata oman tuittupääni kasvua koska tiedän, että rakastamalla häntä ehdoitta ja ohjaamalla oikeaan suuntaan hänkin oppii pitämään itsestään ja hyödyntämään hyviä puoliaan. suosittelen siis teillekin voimakkaasti terapiaa, jossa oppisitte ensin hyväksymään itsenne. on aika surullista teidänkin kannalta, että ajattelette miehenne olevan teitä parempia kun on mutkattomampi tms. meitä ihmisiä on erilaisia ja erilaiset luonteet ovat arvokkaita. niitä pitää oppia katsomaan positiivisin silmin ja miettiä mihin kukin voi energiaansa kanavoida. ette rakasta itseänne, etkä itseltänne vaikuttavaa lasta, tehkää naiset jotain, olette varmasti molemmat rakkauden arvoisia! älkää kasvattako toista huonolla itsetunnolla varustettua naista!