Ystävät katosivat kriisin keskellä

En tiedä, mitä tällä kirjoituksella haen. Kai kaipaan vertaistukea tai muiden omakohtaisia kokemuksia.

Puolisoni sairastui viime vuonna ja joutui käymään läpi suuret hoidot ja leikkaukset. Vuosi oli jo itsessään raskas huolen ja epävarmuuden vuoksi, mutta vielä raskaampaa siitä teki se, kun huomasin, kuinka moni ystävä katosi elämästäni tuon vuoden aikana.

Minulla on aina ollut paljon ystäviä, ja olen usein ollut se ihminen, johon tukeudutaan kriisissä kuin kriisissä. Olen ollut se, joka järjestää illanistujaisia, yhdistää kaveriporukoita keskenään ja pyytää muita mukaan tekemään asioita esimerkiksi erotilanteiden tai vaikeiden elämäntilanteiden keskellä. Olen aina yrittänyt pitää huolta siitä, ettei kukaan jäisi yksin.

Viime vuoden aikana kuitenkin moni ihminen, joita pidin ystävinäni, ei enää pitänyt samalla tavalla yhteyttä tai kysellyt kuulumisia sen jälkeen, kun kerroin puolisoni sairastumisesta. Osasta ystäviä en ole kuullut enää ollenkaan, ja osa on vain hiljalleen hävinnyt elämästäni.

Olen varmasti itsekin ollut vetäytyneempi, ja ainakin alkushokin aikana en varmasti jaksanut olla täysin läsnä. Silti olen joka kerta ystäviä nähdessäni kertonut vielä viestillä jälkeenpäin, miten ihanaa oli nähdä ja miten hyvää teki päästä hetkeksi pois kotoa.

Muutamat ystävät kyllä edelleen soittelevat, mutta usein lähinnä kertoakseen omista murheistaan tai kuulumisistaan. Harva on oikeasti kysynyt viime vuosien aikana, miten minä jaksan.

En varmasti ole ollut iloisin versio itsestäni, mutta en myöskään puhu koko aikaa puolisoni tilanteesta. Kaipaisin vain sitä, että joku pyytäisi mukaan ihan sama minne tai tekemään mitä, jotta saisin edes hetkeksi muuta ajateltavaa.

Vaikka puolisoni hoidot ovat tehonneet, nämä ensimmäiset vuodet määrittävät vielä paljon, ja siksi epävarmuudessa ja pelossa eläminen jatkuu edelleen.

Puolisoni kanssa meidän on hyvä olla, ja ulospäin kaikki varmasti näyttää siltä, että kaikki on kunnossa. Hänellä on kuitenkin välillä oireita, jotka eivät enteile hyvää, ja siksi seuraavia lääkärikäyntejä odottaa aina pelolla.

Emme puolisoni kanssa vatvo näitä asioita jatkuvasti, mutta huomaan, että silloin kun olen yksin kotona, pelko ja ahdistus alkavat hiipiä mieleen. Juuri niissä hetkissä kaipaisin sitä, että joku laittaisi viestiä tai pyytäisi johonkin mukaan.

Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Vaadinko liikaa ystäviltäni vai pitäisikö minun vain yrittää päästää irti tästä mielipahasta?