Lue keskustelun säännöt.
Lapsettomuudesta kärsineet ja sittemmin lapsen saaneet! Kysymys:
01.01.2012 |
pelkäättekö koko ajan, että lapsellenne sattuu jotain pahaa?
Mulle tulee monta kertaa päivässä mieleen pelko esim. lapsen kuolemisesta onnettomuudessa tms. Tiedostan, että tämä ei ole ihan normaalia ja epäilen sen johtuvan siitä, että meillä on takana monen vuoden lapsettomuus ja raskautuminen oli varsinainen ihme.
Tämä liioilteltu pelkääminen ahdistaa mua ja mietin, näkyykö se ulospäin? Yritän olla olematta ylisuojeleva, mutta käyn jatkuvaa taistelua itseni ja pelkojeni kanssa... :(
Kommentit (14)
Kyllä minä tietynlaisen menettämisen pelon itsessäni tunnistan. Välillä ajatus lapsen menettämisestä tai loukkaantumisesta ahdistaa, mutta luulen, että itselläni ahdistus ja pelko on nomraalin rajoissa.
Lapsettomuudesta kärsin 6v mutta uskon, että ihan normaalin rajoissa mennään menettämisen pelon kanssa.
En ahdistu kun lapsi lähtee esim. yökylään tai joudun itse olemaan kotoa pois useamman päivän. En ole myöskään pikkulapsiaikana ollut hysteerinen tapaturmapelkojen kanssa.
Muistan, että olin aika huolissani ensimmäiset kuukaudet kätkytkuoleman mahdollisuudesta mutta sekin meni ohi n. 6kk kohdalla. Sitten huolestuin INCL:stä ja sitä kesti ehkä 1,5v ikään asti. Sen jälkeen rauhoituin ja olen pysynyt rauhallisena.
Tiedän kyllä, että varmaahan mikään ei elämässä koskaan ole. Yhden lapsen olen joutunut hautaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauva-aikana olen pelännyt todella vahvasti kätkytkuolemaa ja kahdesti siepannut mielettömässä paniikissa vauvani syliin kesken unien, kun luulin jo tämän kuolleen...
Sittemmin olen rauhoittunut. Kun sain keskenmenon esikoisen ollessa 3-vuotias, taannuin hetkeksi, ja olin varma, että menetän hänet jossakin onnettomuudessa. Itkin joka kerta, kun ovi sulkeutui, koska olin varma, että näin hänet viimeisen kerran. Kävin purkamassa keskenmenoa psykologilla, ja sain asiat palaamaan mittasuhteisiin.
Edelleen kyllä aika herkästi pelkään, että jotain pahaa tapahtuu, jos en näe/kuule lapsiani hetkeen. Uskon kuitenkin, että aika normaalia sekin on.
Suosittelen käymään kyllä psykologilla.
Useampi vuosi hoitoja takana ja yksi keskenmeno. Ekat puoli vuotta vahdin suurinpiirtein koko ajan, että hän hengitti nukkuessaan. Aloin vähän relata, kun oli puolitoista. Toinen lapsi kuoli kätkytkuoleman, joten nyt tämän kolmannen kanssa olen vauhkompaakin vauhkompana. Olen kuitenkin onnekas, kun onnistuin ylipäätään lapsia saamaan ja vielä kaksi on elossakin, se on enemmän kuin olisin voinut toivoa.
vain raskauksien aikana. Aivan plussasta syntymään asti. Sen jälkeen menettämisen pelko on rauhoittunut. Pelkään lasteni kuolemaa yhä mutta pelko on aisoissa.
loput lapset nuorempia, mutta tunnustan olevani ylisuojeleva äiti, joka on lähes kaikin mahdollisin keinoin pyrkinyt pitämään lapsensa hengissä. :-)
Meillä on pakko käyttää pyöräillessä pyöräilykypärää, en aja lapset kyydissä ylinopeutta, lääkkeet ovat lukkojen takana yläkaapissa, kavereille ei saa mennä ilman "lupaani" jne. eli kontrolloin lähes hysteerisesti sitä, missä ovat ja miten pitkään, kenen kanssa...
Mutta ihan mukavia ja hyviä lapsia heistä kaikista on tullut, äidin hysteriasta huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta samat pelot. Esikoisen kohdalla pahimmat ja oli ihan hysteerinen ja varoin todella kaikkea ja kaikkia. Tapaturmien lisäksi olen pelännyt mm. sieppajia ja pedofiileja.
Nyt lapseni on 12v ja käynyt itse terapiassa kohta 2vuotta ahdistuksen ja sulkeutuneisuuden vuoksi, johtuu varmaan minusta.
Onneksi kahden seuraavan kanssa olen pystynyt olemaan rennompi ja he ovat ihan huolettomia ja iloisia lapsia, onneksi.
ELÄMÄ KANTAA, lapsi 12v. tietty normaalit riskien hallinnat elämässä täytyy etukäteen ajatella, oli kysessa aikuine tai lapsi.
5 vuoden lapsettomuus on koettuna
Sisältö jatkuu mainoksen alla
raskauden aikana ja ekoina vuosina. Mutta pelkoa oli tuntenut siskonikin, vaikka hän raskautui heti halutessaan. Kun lapset kasvaa, pelko hellittää. Ei siksi että syyt katoaisi, jotenkin hyväkyy että lapsi on oma ihminen, jota ei voi kaikelta suojella. Se ei ol emun käsissä.
pyöräilykypärää, ei aja ylinopeutta, lääkkeet lukkojen takana.. Toivon, että tuo on ihan normaalia, noin meilläkin tehdään. ;)
Mutta asiaan eli pari lasta on ivf-hoidoilla saatu ja esikoisen aikana pelkäsin aivan älyttömästi, että jotain tapahtuu. Oli tunne, että pakko tapahtua, kun eihän onni voi lapsetonta potkia niin paljon, että sen lapsen sitten saisi pitääkin. En pelkää kuitenkaan, kun lapset ovat kavereilla tai koulussa, että heille jotain tapahtuisi. Aika kai tekee tehtävänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minä tietynlaisen menettämisen pelon itsessäni tunnistan. Välillä ajatus lapsen menettämisestä tai loukkaantumisesta ahdistaa, mutta luulen, että itselläni ahdistus ja pelko on nomraalin rajoissa.
raskauduin heti. Lapsi on nyt 8, ja kun lähtee yökylään, niin vieläkin pelkään, että näen hänet viimeisen kerran. Kun puhelin soi, niin sydämessä muljahtaa. E
Sisältö jatkuu mainoksen alla
enkä uskalla puhua peloistani ääneen kenellekkään kun ajattelen että sitten ne toteutvat helpommin..
saatu esikoinen on vielä vauvaiässä, mutta en pelkää mitenkään erityisesti. Alkuraskaudessa ei voinut uskoa todeksi ja pelkäsinkin kaikenlaista, mitä nyt voi sikiölle tapahtua. Edelleen välillä välähtää päähän sellaisia "nyt se varmasti putoaa sohvalta kun olen vessassa, kun jätin sen vain kolmen tyynyn taakse", mutta pääasiassa en pelkää, että lapselle kävisi kuinkaan.