Lue keskustelun säännöt.
Onko tämä jollekin sukupolvelle ominainen tapa, vai ovatko vanhempani outoja? Kaikkien ihmisten kokeminen vieraaksi
12.04.2026 |
Havahduin vähän aikaa sitten siihen että olen kokenut aina kaikki läheisetkin ihmiset vieraiksi. En pääse sisälle mihinkään porukkaan, oli se sitten työkaverit, opiskeluporukka tai puolison perhe. Tajusin että minuthan on kasvatettu siihen.
Kasvoin perheessä jossa vanhempien mielestä kaikki muihin yhteydessä oleminen tuntuu olevan tungettelua. Kaiken kysely joltakin on tungettelua, eikä mihinkään saisi oikein kuulua liikaa. Siis, esimerkkinä vaikkapa se kun äitini sai kutsun työkaverinsa synttäreille.
Tämä tuskasteli ennen syntymäpäiviä viikkotolkulla että miten se, sanotaan nyt vaikka nimeksi "Marjatta" nyt hänet kutsui, onkohan se epäkohteliasta mennä sinne, mitä hän nyt vie lahjaksikaan, no ei hän ainakaan isääni ota mukaan vaikka Marjatta pyysi, ei niin vierasta ihmistä voi ottaa mukaan jonkun työkaverin synttäreille. Äitini on siis tuntenut tämän Marjatan yli kymmenen vuotta, ja Marjatan myös tavanneena uskon että tämä pitää äitiäni hyvänä ystävänään ja perhetuttuna, äitini taas haluaa pitää kaikki jotenkin etäällä ja aivan kaikki kysely ja yhteydenpito on jotenkin epäkohteliasta. Ihmisestä riippumatta. Minulle äitini soittaa kerran, kaksi kuukaudessa ja puhelut ovat koomisen tiivistettyjä listauksia siitä mitä molemmat ovat tehneet. Pituus 5-10min. Kaikenlainen puhelu, viestittely ja varsinkin kyläily on tästä jotenkin maailman isoin suoritus ja aina ihmisten häiritsemistä ja vaivaamista.
Kommentit (25)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittajan on pakko olla länsisuomalainen ja hänen vanhempansa ovat kirjolla.
Sama kokemus täällä. Äitini on aina ollut ylpeä siitä, että hän ei utele eikä puutu muiden asioihin. Itsekään en osaa ottaa kontaktia tai tehdä aloitteita tai vaikka soittaa jollekin muuten vaan, koska se tuntuu häirinnältä. Pyörin itsekseni kaikkien porukoiden ulkokehällä, en osaa ylläpitää ihmissuhteita. Nice.
Vierailija kirjoitti:
Sama kokemus täällä. Äitini on aina ollut ylpeä siitä, että hän ei utele eikä puutu muiden asioihin. Itsekään en osaa ottaa kontaktia tai tehdä aloitteita tai vaikka soittaa jollekin muuten vaan, koska se tuntuu häirinnältä. Pyörin itsekseni kaikkien porukoiden ulkokehällä, en osaa ylläpitää ihmissuhteita. Nice.
Joo. Ja nyt aikuisena olen tajunnut lapsuudesta ja nuoruudesta useita tilanteita joissa tuo liiallinen etäisyyden pitäminen on ollut kohteliaan sijaan vanhemmiltani töykeää. Ap
No miten se on hyvä ystävä ja perhetuttu jollekin, vaikka haluaa pitää etäällä kaikki?
Nyt sä ap puhuit itsesi pussiin.
Huono 0/5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Introverteille kaikki muut ihmiset ovat vieraita ja ei kyllä pääse mihinkään porukkaan mukaan, aina on se ulkopuolinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkä ikäinen olet ja minkä ikäisiä vanhempasi ovat? Minulla on samanlainen tausta, olen 80-luvulla syntynyt ja vanhempani 50-luvulla. Voin niin samaistua tähän: "Kaikenlainen puhelu, viestittely ja varsinkin kyläily on tästä jotenkin maailman isoin suoritus ja aina ihmisten häiritsemistä ja vaivaamista." Varmaan tästä johtuen en itsekään nyt sitten osaa oikein lähentyä kenenkään kanssa emmekä ole edes sisarusten kesken läheisiä. Kaikki tekevät omiaan eikä kukaan häiritse ketään. Tai ei ole sellaista halua olla yhteydessä kun ei kerran olla totuttu tekemään mitään yhdessä. Äiti sanoi monesti jo meille lapsena ettei kysele kuulumisia kun ei halua tunkeilla. Ei siis halunnut "tunkeilla" edes alaikäisten lastensa elämään olemalla kiinnostunut siitä mitä he olivat tehneet päivän aikana ja millä mielialalla olivat? Huh.
Tunnistan ilmiön lapsuudestani, joidenkin kavereiden perheet olivat tällaisia. Sinne piti suunnilleen livahtaa salaa, jos halusi kaverin kanssa leikkiä. Ruokapöytään ei kutsuttu. Annettiin ymmärtää, että ei olla kiinnostuneita toisten asioita yhtään, ja tätä korostettiin. Muut naiset oli juoruämmiä, mutta ei tämä etäisyyttä pitävä ihminen, joka oli hienotunteinen eikä koskaan kysynyt keneltäkään mitään.
🇺🇦🇮🇱
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaffebulla kirjoitti:
Tunnistan ilmiön lapsuudestani, joidenkin kavereiden perheet olivat tällaisia. Sinne piti suunnilleen livahtaa salaa, jos halusi kaverin kanssa leikkiä. Ruokapöytään ei kutsuttu. Annettiin ymmärtää, että ei olla kiinnostuneita toisten asioita yhtään, ja tätä korostettiin. Muut naiset oli juoruämmiä, mutta ei tämä etäisyyttä pitävä ihminen, joka oli hienotunteinen eikä koskaan kysynyt keneltäkään mitään.
"Muut naiset oli juoruämmiä, mutta ei tämä etäisyyttä pitävä ihminen, joka oli hienotunteinen eikä koskaan kysynyt keneltäkään mitään. " kuulostaa niin tutulta, valitettavasti! terv 9
Vierailija kirjoitti:
Sama kokemus täällä. Äitini on aina ollut ylpeä siitä, että hän ei utele eikä puutu muiden asioihin. Itsekään en osaa ottaa kontaktia tai tehdä aloitteita tai vaikka soittaa jollekin muuten vaan, koska se tuntuu häirinnältä. Pyörin itsekseni kaikkien porukoiden ulkokehällä, en osaa ylläpitää ihmissuhteita. Nice.
Minunkin äitini oli tällainen. Toisilta ei missään nimessä saanut udella mitään, se oli epäkohteliasta. Vasta aikuisena oivalsin, että
se vasta onkin epäkohteliasta, jos ei ole yhtään kiinnostunut toisen asioista. Olen aina ollut vähän huono tutustumaan vaikka olenkin luonteeltani enempi puhelias kuin hiljainen. Kyllä se kasvatuksen tulosta on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin pienenä koululaisena ehkä kaksi kertaa viikossa jonkun kaverin luona leikkimässä ja äitini alkoi haukkua minua kyläluudaksi. Veli ei käynyt koskaan missään ja se oli ilmeisesti hyvä asia.
Dissosiaatiohäiriö ja autismi. Periytyy vahvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli kanssa tämän tyylistä, ehkä hieman eritavalla, mutta ydin sama. Meillä kyse oli jostain ihme maineesta? Ei siis mistään elitismistä, tai että kukaan olisi ollut millään tavalla tärkeä ihminen, mutta oli aivan järjetöntä tuo miettiminen jokaiseen kissanristiäiseen, että mikä on kunnollista ja tarpeeksi etäistä käytöstä. Ei kukaan normaali ihminen mieti tuollaisia asioita viikko ja päivätolkulla ja meillä myös peruttiin hirveä määrä kutsuja varsinkin meidän lasten kasvuaikana, kun niitä koulukavereilta/vanhempainilloista tms sateli. Koska ei keksitty, mitä puetaan päälle, miten ollaan ja ennenkaikkea MIKSI meitä oltiin kysytty jonnekkin! Hyvänen aika sentään! Äiti on ihan äärimmäinen introvertti eikä kestänyt meitä lapsiakaan. Enkä minä kestänyt sitä, että omiin lapsiinkin yhteyden ottaminen vaatii viikkojen suunnittelua ja pohdintaa. Kun lähdettiin kotoa ja muutettiin omilleen, äiti sanoi ettei kylään tarvitse enää koskaan tulla. Äitillä oli tapana myös vetää kilarit ja riitautua ihmisten kanssa, jos kaikki ei mennyt täysin hänen pohdintojensa mukaan tai joku tuppautui liiaksi. Ja tämän "liiaksi" raja oli yhteydenpito enemmän kuin juhlapyhinä. Kyllä mun mielestä äidissä on jotain narsististakin, koska ei tuollainen jatkuva analysointi ja pohdinta maineesta, kunniasta tms ole ihan normaalia. Toisia ihmisiä kohtaan ei löydy semmoisia normaaleja tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Aloittajan on pakko olla länsisuomalainen ja hänen vanhempansa ovat kirjolla.
Itseasiassa ihan eri suunnasta. Ap
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli kanssa tämän tyylistä, ehkä hieman eritavalla, mutta ydin sama. Meillä kyse oli jostain ihme maineesta? Ei siis mistään elitismistä, tai että kukaan olisi ollut millään tavalla tärkeä ihminen, mutta oli aivan järjetöntä tuo miettiminen jokaiseen kissanristiäiseen, että mikä on kunnollista ja tarpeeksi etäistä käytöstä. Ei kukaan normaali ihminen mieti tuollaisia asioita viikko ja päivätolkulla ja meillä myös peruttiin hirveä määrä kutsuja varsinkin meidän lasten kasvuaikana, kun niitä koulukavereilta/vanhempainilloista tms sateli. Koska ei keksitty, mitä puetaan päälle, miten ollaan ja ennenkaikkea MIKSI meitä oltiin kysytty jonnekkin! Hyvänen aika sentään! Äiti on ihan äärimmäinen introvertti eikä kestänyt meitä lapsiakaan. Enkä minä kestänyt sitä, että omiin lapsiinkin yhteyden ottaminen vaatii viikkojen suunnittelua ja pohdintaa. Kun lähdettiin kotoa ja muutettiin omilleen, äiti sanoi ettei kylään tarvitse enää koskaan tulla. Äitillä oli tapana myös vetää kilarit ja riitautua ihmisten kanssa, jos kaikki ei mennyt täysin hänen pohdintojensa mukaan tai joku tuppautui liiaksi. Ja tämän "liiaksi" raja oli yhteydenpito enemmän kuin juhlapyhinä. Kyllä mun mielestä äidissä on jotain narsististakin, koska ei tuollainen jatkuva analysointi ja pohdinta maineesta, kunniasta tms ole ihan normaalia. Toisia ihmisiä kohtaan ei löydy semmoisia normaaleja tunteita.
Ja olen sama kirjoittaja, jatkan vielä, että minä en osaa kutsua ketään kylään. Opettelen nyt 34 vuotiaana että kyläänkin voi tulla. Olen aina järjestänyt mielelläni kaikki tapaamiset ravintolaan, tapahtumaan, lenkille tms. Kaikista eniten se taitaa näkyä siinä, etten tiedä yhtään, kuinka toisten kodeissa "kuuluisi olla", enkä tiedä miten minun pitäisi järjestää kyläily omaan kotiini. Kävimme tietysti lapsina toistemme luona, mutta kun en ole koskaan nähnyt aikuista meidän kotona tai meidän aikuisia toisten kodeissa, kuin juhlissa istumassa ja odottamassa kotiinpääsyä.
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen olet ja minkä ikäisiä vanhempasi ovat? Minulla on samanlainen tausta, olen 80-luvulla syntynyt ja vanhempani 50-luvulla. Voin niin samaistua tähän: "Kaikenlainen puhelu, viestittely ja varsinkin kyläily on tästä jotenkin maailman isoin suoritus ja aina ihmisten häiritsemistä ja vaivaamista." Varmaan tästä johtuen en itsekään nyt sitten osaa oikein lähentyä kenenkään kanssa emmekä ole edes sisarusten kesken läheisiä. Kaikki tekevät omiaan eikä kukaan häiritse ketään. Tai ei ole sellaista halua olla yhteydessä kun ei kerran olla totuttu tekemään mitään yhdessä. Äiti sanoi monesti jo meille lapsena ettei kysele kuulumisia kun ei halua tunkeilla. Ei siis halunnut "tunkeilla" edes alaikäisten lastensa elämään olemalla kiinnostunut siitä mitä he olivat tehneet päivän aikana ja millä mielialalla olivat? Huh.
Olen vuosikymmenen sinua myöhässä, olen syntynyt 90-luvulla ja vanhempani 60-luvulla. Tunnistan tuon etteivät vanhempani halunneet "tunkeilla" elämääni edes lapsena, se miten kokeeni menivät tai keitä kaverini olivat oli aika hälläväliä. Ap
Hämäläisiä.
Kohteliasta on jurnuttaa nurkassa hiljaa. Kohteliasta on olla olematta "vaivaksi". Kohteliasta on olla pyytämättä apua. Kohtelaista on ttuilla tarjoilujen jälkeen emännälle malliin: "Oliko nää muka hyviä vai oliko mulla nälkä?".
Oikeasti, onko hämäläisyys paha vamma?
Tuolle on eteläpohjanmaalla ihan sanakin: orjailu. Eli on niin huono itsetunto ettei kehdata olla normaalisti ihmisten ilmoilla, eli käyttäydytään orjamaisesti, ei puhuta kovaan ääneen, ei puhuta vieraille jos ei ole pakko, eli ollaan ujoja ja hävetään itseään turhaan.
Eepeellä on paljon hyvin sosiaalisia ja rempseitä ihmisiä, mutta osa on sitten näitä introverttejäkin, ja yleensä heidän annetaan rauhassa olla sellaisia.
Ei ole sukupolvitapa.