Suku niin riitaisa ettei kiinnosta olla tekemisissä

Ei se riitaisuus vielä mitään, mutta se selän takana puhuminen! Totuin nuoresta aikuisesta asti siihen, että aina läyhätään selän takana tietyistä sukulaisista ja sitten kasvotusten ollaan niin ystävällisiä. Tämä alkoi kun olin parikymmentä, joten luulen että se oli jokin suvun sisäinen naisten siirtymäriitti: nyt pääset kuulemaan miten naiset juttelee keskenään! 

Mutta ihan hirveää siis. Ruoditaan miksi tuo ei ole suvun kanssa tekemisissä, onko tuo homo kun ei tuo naista näytille, onko tuolla nyt liikaakin ollut miehiä, luuleeko tuo nyt olevansa jotain kun niin sisustaa, onkohan tuollakin alkoholin kanssa ongelma, miten nuo nyt pärjää kun lapsi on niin masentunut, mites tuo ei nyt tulekaan auttamaan juhlien järjestämisessä, mites tuo nyt aina vain pyytää apua eikä koskaan itse auta, tuo varmaan luulee olevansa parempi kun äitinsä oli paremmasta suvusta jne jne jne. 

Syvä huokaus.  

Puolison suku on tuommosia, puoliso pitääkin harvakseltaan yhteyttä heihin. Ei kuulemma tule mistään mitään heidän kanssaan. Tosin puoliso itsekin on usein hankala ihminen, joten en ihmettele jos eivät tule keskenään toimeen. 

Onneksi en ole ainut. 

Itse olin pari vuotta sinkkuna. Sukuni oli tästä tietenkin vetänyt johtopäätöksen, että olen lesbo. Olen nyt seurustellut miehen kanssa yli 10 vuotta niin vielä joku sukulainen jaksaa olla sitä mieltä, että pidän kulissia vaan yllä. Olen oikeasti niin yllättynyt nuista johtopäätöksistä, että en voi kuin ihmetellä. Ikinä ei ole tyttökaveria ollut, enkä muutenkaan ole normaalista poikkeava kai. Meidän suvussa vaan on tapana vetää tuollaisia sairaita johtopäätöksiä milloin kenestäkin. Ei kiinnosta olla enää tekemisissä sillä jotenkin herää syvä myötähäpeä tuollaista käyttäytymisestä. 

Vierailija kirjoitti:

Ei se riitaisuus vielä mitään, mutta se selän takana puhuminen! Totuin nuoresta aikuisesta asti siihen, että aina läyhätään selän takana tietyistä sukulaisista ja sitten kasvotusten ollaan niin ystävällisiä. Tämä alkoi kun olin parikymmentä, joten luulen että se oli jokin suvun sisäinen naisten siirtymäriitti: nyt pääset kuulemaan miten naiset juttelee keskenään! 

 

Mutta ihan hirveää siis. Ruoditaan miksi tuo ei ole suvun kanssa tekemisissä, onko tuo homo kun ei tuo naista näytille, onko tuolla nyt liikaakin ollut miehiä, luuleeko tuo nyt olevansa jotain kun niin sisustaa, onkohan tuollakin alkoholin kanssa ongelma, miten nuo nyt pärjää kun lapsi on niin masentunut, mites tuo ei nyt tulekaan auttamaan juhlien järjestämisessä, mites tuo nyt aina vain pyytää apua eikä koskaan itse auta, tuo varmaan luulee olevansa parempi kun äitinsä oli paremmasta suvusta jne jne jne. 

 

Syvä huokaus.  

Ahdistavaa. Tuommoisiin toimii kunnon hajurako ja se, ettei kerro omasta elämästään mitään muuta kuin jotain pinnallista. Siinäpähän saavat sitten ihmetellä ja spekuloida rauhassa. 

Meillä suku päätti aikanaan, että riippumatta siitä miten hyvin menestyn työssäni tai miten hiljaa siitä olin, oli jokaisen sukulaisen oikeus tulla istumaan pöytään vastapäätä ja sanomaan päin naamaa, etteivät he pidä ammattiani minään eikä se kiinnosta heitä lainkaan. Tämä sama keskustelu käytiin milloin missäkin milloin kenenkin kanssa. Aina uudelleen. Äitinikin kanssa useita kertoja vuosikymmenten aikana. Kun sinulla on tuo ammatti, niin minua se ei kiinnosta yhtään. Joitain varmaan kiinnostaa, mutta ei kenenkään sitä pitäisi ainakaan rahoittaa. 

Ja siis suku täynnä perusduunareita ja itse erilaisella, pitkälle koulutetulla alalla. Ei vaan voinut antaa olla. Vuodesta toiseen. 

Nyt olen edelleen ihan hyvin menestynyt, mutta edelleen tuntuu siltä, että työni on maan alinta sakkaa, olemassaoloni on vittuilua tavallisille rehellisille työläisille enkä ikinä voi olla normaali hyvä ihminen. 

Ja ammatti ei siis ole edes millään lailla haitallinen yhtään tasan kenellekään. Normaali erikoistunut ammatti. 

Mua harmittaa myös, ettei voi olla suvun kanssa tekemisissä. Muistan lapsuudesta hyviä aikoja ja etenkin juhlia, mutta nyt tietysti aikuisena sitä tajuaa, että sielläkin on ollut varmaan vaikka mitä jännitettä, mitä lapsena ei vain tajunnut. Onneksi.

Tulen perheestä jossa isukki on psykopaatti narsisti ja äiti piilonarsisti mahdollistaja. Missään tekemisissä en voi sisarusten kanssa olenhan kaikkiin heidän oman elämän vastoinkäymisiin ja virheisiin syyllinen pelkästään olemalla olemassa. Narsitinen perhekultti roolit on selvät. Siinä kuvio ja parhaiten pärjää olematta missään tekemisissä. 

Vierailija kirjoitti:

Mua harmittaa myös, ettei voi olla suvun kanssa tekemisissä. Muistan lapsuudesta hyviä aikoja ja etenkin juhlia, mutta nyt tietysti aikuisena sitä tajuaa, että sielläkin on ollut varmaan vaikka mitä jännitettä, mitä lapsena ei vain tajunnut. Onneksi.

Tottakai harmittaa eristäminen ja se että joutuu elämään ilman oikeaa perhettä. Muttei sille mitään voi pitää vaan tehdä omasta elämästä mieluinen.

Yritin tässä hetken aikaa olla erään perheenjäsenen kanssa tekemisissä, kun oli vähän pakko hoitaa yhtä asiaa, mutta alkoi jo sillä, että vastasi huutaen puhelimeen, ettei hänellä ole todellakaan aikaa puhua kanssani (en ollut soittanut vuosiin). Kun asian luonne selvisi, oli hetken normaalia, kunnes alkoi vittuilu. Sitä jatkui joka käänteessä, kun sanoin, että kaikki ylimääräinen kommunikaatio loppuu tähän. Sitten homma otti lisää kierroksia, sukulainen yritti koko ajan rikkoa lakia ja parin kuukauden sisään alkoi syyttää täysin perusteetta rikoksista, syyllistyi itse kunnianloukkaukseen ja lopulta ilmoitti hakevansa lähestymiskieltoa. Siinä kohtaa totesin, että on ihan ok, etten enää yritä edes välttämätöntä kommunikointia. 

Mikä vit tu ihmisiä riivaa. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä suku päätti aikanaan, että riippumatta siitä miten hyvin menestyn työssäni tai miten hiljaa siitä olin, oli jokaisen sukulaisen oikeus tulla istumaan pöytään vastapäätä ja sanomaan päin naamaa, etteivät he pidä ammattiani minään eikä se kiinnosta heitä lainkaan. Tämä sama keskustelu käytiin milloin missäkin milloin kenenkin kanssa. Aina uudelleen. Äitinikin kanssa useita kertoja vuosikymmenten aikana. Kun sinulla on tuo ammatti, niin minua se ei kiinnosta yhtään. Joitain varmaan kiinnostaa, mutta ei kenenkään sitä pitäisi ainakaan rahoittaa. 

 

Ja siis suku täynnä perusduunareita ja itse erilaisella, pitkälle koulutetulla alalla. Ei vaan voinut antaa olla. Vuodesta toiseen. 

 

Nyt olen edelleen ihan hyvin menestynyt, mutta edelleen tuntuu siltä, että työni on maan alinta sakkaa, olemassaoloni on vittuilua tavallisille rehellisille työläisille enkä ikinä voi olla normaali hyvä ihminen. 

 

Ja ammatti ei siis ole edes millään lailla haitallinen yhtään tasan kenellekään. Normaali erikoistunut ammatti. 

Oletko koskaan kysynyt miksi tämä sama keskustelu käydään yhä udelleen ja uudelleen? 

En uskalla kysyä, vaikka olen ihan aikuinen kyllä!