Miksi niin monet eivät halua puhua ns. isoista asioista, tai ilmaista kielteisiä tunteita

ei kai osannut puhua hänkään - toimi vaan.

Opetelkaa ihmiset puhumaan niistä vaikeistakin asioista!

ei tarkoita, ettei hän osaisi puhua kenellekään. Oikeasti ei ole mitään pakkoa eikä velvollisuutta levitellä asioitaan kaikkien retosteltavaksi.

Mutta jos näistä asioista puhutaan, ei tulisi mieleenkään, että lähtisin kertomaan omia mielipiteitäni. Jos joku tekee siitä sellaisen johtopäätöksen, että nämä asiat eivät minua ole mitenkään koskettaneet, niin evvk. Mulla ei esim työkaverit tiedä, että isä on kuollut syöpään tai että äiti on selvinnyt syövästä. En keksi ainuttakaan syytä, miksi minun pitäisi heille siitä kertoa. Jos joku sattuisi kertomaan minulle vauvansa kuolemasta, niin ihan vapaasti, mutta minä en voisi kertoa, että ennen minua perheeseemme syntyi pikkuvauva, joka kuoli muutaman päivän ikäisenä ja tämä oli vielä minun syntymäni jälkeen tosi vaikea asia perheessä.

Rupesi kiinnostamaan, että etkö halua puhua noista vai etkö _pysty_ puhumaan? Iso ero.

Jokainen vetää oman yksityisyytensä rajat luonteensa, luottamuksen ja opitun tavan mukaan. Mutta jos on sellaisia mörköjä, että niistä EI VOI puhua (kenellekään, vaikka haluaisi), kannattaa harkita terapiaa.

Syvällisten puhuminen on joskus hedelmällistä ja tarpeellista ja vahvistaa ystävyyttä. AIka usein vain esim. ihmissuhdepohdinnat menee saman vatvomiseksi ja tuntuu, että kaveri lähinnä hoitaa omaa egoaan kyökkipsykologisoinnillaan. Kaikki itseään syvällisenä pitävät ihmiset eivät ole sitä ;)

Hänen tapansa hoitaa vaikeat asiat on vaieta niistä. Joskus jos olen yrittänyt ottaa jotain puheeksi, hän sanoo ettei viitsi puhua siitä kun tulee paha mieli. Riitatilanteista taas hän vetäytyy, joko lähtee fyysisesti pois paikalta tai sulkee puhelimen. Asiaan ei voi myöhemmin enää palata, vaan pitää olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.



On ärsyttävää, kyllä.

Jos sinä pystyt puhumaan kaikesta, et voi odottaa, että kaikki haluavat puhua kaikesta. Se vetää raja keskustelulle, joka halua rajoittaa puhumistaan.



Ei siinä tarvita "ymmärtää koo ihmistä" näkökulmaa lainkaan, koska ei ole mitään ymmärrettävää; ihmiset ovat erilaisia, ymmärrä se.

Moni ei ole saanut mallia tai sitten on tullut lunta tupaan aina kun on yrittänyt. Esim. minun lapsuudenkodissani negatiivisisten tunteiden ilmaisemisesta seurasi todella ahdistava rangaistus.

Ensinnäkin mä en jaksa olla ihmisten materiaalinen. Yleensä nämä ihmiset, jotka alkavat keskustelemaan kanssani minun elämäni vaikeista ja "syvällisistä" asioissta, ovat ärsyttäviä. Eivät minun asiani heille kuulu! He ovat yleensä ihan kivoja ihmisiä, mutta melko lailla besserwissereitä, joista on kiva piehtaroida muiden ihmisten ongelmissa, saavat kai siten tuntea itsensä paremmiksi. Mikä on ihan inhimillistä, jne, mä en vaan jaksa olla heidän materiaalinaan.



Kerron asiani harvoille ja valituille, jos nyt ylipäänsä on pakko perheen sisäisistä asioista ulkopuolisille juoruta. Musta sekin on kokonaisuudessaan aika ällöä, just että haukutaan puolisoa ja parisuhdetta tyttökavereille, jne. En halua ryhtyä sellaiseen, koska mun lojaaalisuus on kuitenkin ensisijaisesti omaa perhettä kohtaan.



Toisenakin silloin kun on jossain asiassa vaikeaa, kuten esim mun vammaisen lapsen koulunkäynti, jne. on omelle henkiselle jaksamiselle äärimmäisen tärkeää, että sinne murheen alhoon ei jäädä vellomaan, vaan keskitytään siihen, mistä selvitään ja siihen, miten siitä selvitään. Oikeasti ne voimat pitää kerätä ja keskittää tärkeisiin asioihin.







Kolmanneksi mun mielestä myös onnelliset asiat voivat olla syvällisiä. koska mulla on vain yksi elämä, yritän kaikkeni keskittyä sen hyviin puoliin niihin.

Myös tuo että onnelliset asiat voivat yhtä lailla olla syvällisiä!



ap

Eniten pidän ihmisistä, jotka pystyvät ja haluavat keskustella laajalla skaalalla: positiivisista ja negatiivisista syvällisistä asioista ja yhtä hyvin pintatason asioita.



On totta että jotkut pitävät jatkuvasti kulisseja yllä. Eli negatiivisista asioista ei puhuta yleensä. Korkeintaan valitetaan siitä säästä.

Ei minulla ole tarve keskustella niistä kenenkään kanssa. Mietin ne itsekseni ja sillä hyvä. Ja eteenpäin.

Okei, on ihan kiva että haluaa löytää kaikesta hyvää. Mutta ei tarvitsisi esittää että kaikki on aina ihanaa. Jotkut onnistuvat kääntämään asiat niin että toinen on aina huonompi ja itse on erinomainen kaikessa, vaikka totuus olisi mikä.

Eniten pidän ihmisistä, jotka pystyvät ja haluavat keskustella laajalla skaalalla: positiivisista ja negatiivisista syvällisistä asioista ja yhtä hyvin pintatason asioita.

On totta että jotkut pitävät jatkuvasti kulisseja yllä. Eli negatiivisista asioista ei puhuta yleensä. Korkeintaan valitetaan siitä säästä.

suuria asioita ja hän sanoo että hän ei kertakaikkiaan pysty niistä puhumaan silloin kun ne ovat akuutteja, jälkeen päin hän pystyy kun on asiat käsitellyt ensin omassa mielessä ja "ajat on paremmat".

Hän kokee että elämä on helpompaa kun voi puhua säästä ja muusta vähemmän tärkeästä silloin kun hänellä on vaikeaa ja vaikeat asiat ei ole silloin koko ajan mielessä.



Kyllä minullakin on ihmisiä läheisiäkin joiden kanssa en vaikeista asioista puhu, kaikkein kanssa se ei vain ole helppoa varsinkin kun tietää millaisen vastaanoton saa, eikä aina ole kyse edes negatiivisestä vastaanotosta, toisille en halua puhua koska tiedän että heillä ei puolisonsa kanssa ole salaisuuksia eli katsovat että minun asiani kuuluvat molemmille.

Luulen kanssa kyseessä olevan kasvatuskysymys. Tunteita ei ole sanoitettu, ne on piilotettu eikä niitä ole saanut ilmaista.



Mä olen joutunut miettimään asiaa paljon kun meiltä on vauva kuollut. Joillekin se on ollut niin vaikea asia, että eivät vaan osaa sanoa mitään. Kuolemasta on jo muutama vuosi aikaa, joten olen ehtinyt asiaa miettiä. Heti kuoleman jälkeen monet tulivat käymään ja puhuivat säästä. Ympärillä oli se iso "virtahepo",lapsen kuolema, mutta eivät saaneet sanotuksi mitään. Se tuntui hirveän loukkaavalta.

opettamalla opetettu lapsuudenkodissa, että tällaisista asioista ei puhuta toisten kanssa, ei vaikka mikä olisi. ´

Meillä on perheessä ja lähisuvussa ollut itsemurhia 2kpl, useita syövän sairastaneita muun muassa äitini ja hänen siskonsa sekä isoäitini ja isäni, olen pitänyt isoäitiäni ja isääni kädestä, kun nämä ovat kuolleet, on ollut koulukiusaamista, alkoholismia ydinperheessä, pikkusiskoni on syntynyt kuolleena yms.

Mutta jos näistä asioista puhutaan, ei tulisi mieleenkään, että lähtisin kertomaan omia mielipiteitäni. Jos joku tekee siitä sellaisen johtopäätöksen, että nämä asiat eivät minua ole mitenkään koskettaneet, niin evvk. Mulla ei esim työkaverit tiedä, että isä on kuollut syöpään tai että äiti on selvinnyt syövästä. En keksi ainuttakaan syytä, miksi minun pitäisi heille siitä kertoa. Jos joku sattuisi kertomaan minulle vauvansa kuolemasta, niin ihan vapaasti, mutta minä en voisi kertoa, että ennen minua perheeseemme syntyi pikkuvauva, joka kuoli muutaman päivän ikäisenä ja tämä oli vielä minun syntymäni jälkeen tosi vaikea asia perheessä.

Joistakin tuntuu kauhealta että pitäisi puhua jostain vaikeasta asiasta. Minuta taas tuntuu kauhealta jos en voi puhua siitä.

Pelko, joka niin voimakas, että estää tekemästä oikeita ratkaisuja elämässä. Toki myös kuolemanpelko, sillä onhan hän ihminen, joka ei ole uskaltanut elää. Kuolema on aiheena täysin tabu.



Jos hän kuulee vähänkin negatiivisen tai pelottavan asian, hän sulkee korvansa. Puhuu diibadaabaa lämpimiksiin. Siis jonninjoútavia. Suuttuu helposti, vetäytyy ja on aina oikeassa ja korrekti ihminen ilman keskusteluja. Siis sellainen, joka ei puutu mihinkään. Kaiken voi hänen mielestään kuitata rahalla.

Okei, on ihan kiva että haluaa löytää kaikesta hyvää. Mutta ei tarvitsisi esittää että kaikki on aina ihanaa. Jotkut onnistuvat kääntämään asiat niin että toinen on aina huonompi ja itse on erinomainen kaikessa, vaikka totuus olisi mikä.

Eniten pidän ihmisistä, jotka pystyvät ja haluavat keskustella laajalla skaalalla: positiivisista ja negatiivisista syvällisistä asioista ja yhtä hyvin pintatason asioita. On totta että jotkut pitävät jatkuvasti kulisseja yllä. Eli negatiivisista asioista ei puhuta yleensä. Korkeintaan valitetaan siitä säästä.

niin että elämä ON ihanaa, vaikka takana olisikin kaikenlaista ongelmaa. Minä olen esimerkiksi tällainen ja tiedän, että negatiiviset ihmiset eivät voi sietää minua. Osaan toki keskustella kaikenlaisista asioista, auttaa ongelmissa olevia mutta en märehdi omia ongelmiani koko ajan. Eivät ne märehtimällä katoa.

mut itse mielelläni vältän negatiivisia keskustelunaiheita. Niistä puhuminen vie energiaa, jos se keskustelu ei johda mihinkään, mikään ei parane eikä mitään konkreettista tapahdu. Mieluummin siis välttelen niitä aiheita.

Minä olin aikaisemmin sellainen vaikeiden tunteiden välttelijä enkä halunnut lähteä mihinkään syvällisiin ruodintoihin mukaan. Pohdin vaikeat asiat sisälläni enkä puhunut niistä kellekään.



Vuosien varrella aloin huomata olevani oikeastaan aika yksinäinen, kun en pystynyt jakamaan asioitani kenenkään kanssa. Tein tietoisen valinnan opetella tunteista puhumista ja heikkona olemista ystävien seurassa. Vastaanotto on ollut erittäin myönteinen: jos kerron että minulla on vaikeaa, ei minua suinkaan torjuta, vaan lohdutetaan ja tuetaan. Itsekin osaan tehdä tätä toisille ihan eri lailla kuin ennen.



Ei tämä tarkoita jatkuvaa ongelmissa rypemistä ja vatvomista vaan sitä, että tarvittaessa osaa puhua MYÖS vaikeista asioista. Möykyn kasvattaminen sisimpään ei saa aikaan mitään hyvää, parempi on purkaa asiat jonkun luotetun kanssa.

ei kai osannut puhua hänkään - toimi vaan.



Opetelkaa ihmiset puhumaan niistä vaikeistakin asioista!