Petyitkö joiltain kavereiltasi saamaasi tukeen raskausaikana?

odottanut tukea keneltäkään. En kyllä sitä tarvinnutkaan. Olin nuori eikä tuottanut vaikeuksia valvoa lasten kanssa.

Onko yhteydenotto nykyään jotain tukea?

lapsettomilta kavereiltani mitään tukea. Tiesin, että kaveripiiristäni minä olen se harvinaisuus, joka ei ala torjua lapsen saavaa kuin ruttotautista. Tiesin, että minuakaan ei kohta enää kutsuta mihinkään, ja näin kävikin. Pahaltahan se tuntui silti, ei voi mitään.



Mutta, kun tiesin että näin tulee käymään, vahvistin kaverisuhteitani niihin joilla oli jo lapsia ja etsin uusia kavereita. Heistä oli ja on yhä valtavasti iloa ja tukea kaikessa elämässä. Jotenkin sain lapsen myötä elämääni myös lämpimämpiä ja empaattisempia ihmisiä.

kavereiltani.

Eli en pettynyt. Raskaus ei tehnyt minusta mitään kotona odottavaa ja kaikkien tukea tarvitsevaa, kavereiden kanssa olin yhteydessa kuten ennenkin

Olen yrittänyt ajatella, että lapsettomat eivät ehkä ymmärrä kuinka paljon perheellinen heidän yhteydenottoaan arvostaisi.

Mikä siinä mahtaa ollakin, että perhe ajaa ihmiset kahtia niin helposti.

Sen kummemmin kuin ihmiset yleensä? Itse en saanut esimerkiksi graduprojektiini hirveästi tukea kavereilta, pitäisikö minun nyt olla katkera? Miten työttömyys? Saako siihen tarpeeksi tukea? Entä läheisen sairastuminen?

lapsettomilta kavereiltani mitään tukea. Tiesin, että kaveripiiristäni minä olen se harvinaisuus, joka ei ala torjua lapsen saavaa kuin ruttotautista. Tiesin, että minuakaan ei kohta enää kutsuta mihinkään, ja näin kävikin. Pahaltahan se tuntui silti, ei voi mitään. Mutta, kun tiesin että näin tulee käymään, vahvistin kaverisuhteitani niihin joilla oli jo lapsia ja etsin uusia kavereita. Heistä oli ja on yhä valtavasti iloa ja tukea kaikessa elämässä. Jotenkin sain lapsen myötä elämääni myös lämpimämpiä ja empaattisempia ihmisiä.

Niin se taitaa mennä, mutta lopulta kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin. :)

Tuella tarkoitan juuri molemminpuolista yhteydenpitoa. Paras tuki on minusta ystävän läsnäolo ja välittäminen, ei kai ystävältä mitään varsinaista elämänhallinnallista apua voi odottaakaan. :)

Olen yrittänyt ajatella, että lapsettomat eivät ehkä ymmärrä kuinka paljon perheellinen heidän yhteydenottoaan arvostaisi. Mikä siinä mahtaa ollakin, että perhe ajaa ihmiset kahtia niin helposti.

Sen kummemmin kuin ihmiset yleensä? Itse en saanut esimerkiksi graduprojektiini hirveästi tukea kavereilta, pitäisikö minun nyt olla katkera? Miten työttömyys? Saako siihen tarpeeksi tukea? Entä läheisen sairastuminen?

Kahden lapsen äippänä voin kertoa, että tukea on kutsu kahville ja kyläily kerran vuodessa. Ihme vaahtomamista sinulle ilmeisen vieraasta aiheesta..

Olen yrittänyt ajatella, että lapsettomat eivät ehkä ymmärrä kuinka paljon perheellinen heidän yhteydenottoaan arvostaisi.

Mikä siinä mahtaa ollakin, että perhe ajaa ihmiset kahtia niin helposti.

Sen kummemmin kuin ihmiset yleensä? Itse en saanut esimerkiksi graduprojektiini hirveästi tukea kavereilta, pitäisikö minun nyt olla katkera? Miten työttömyys? Saako siihen tarpeeksi tukea? Entä läheisen sairastuminen?

jos tukea tarvii niin eikö se mies oo paras siinä, sitähän asia myös koskee melko paljon. Tai lähisukulaiset voi myös olla tukena jos sellasta oikeesti tarvii. Kavereille ei mun mielestä kuulu niin paljon. Vai miten nyt kun sinäkin äiti ja esim joku lapseton kaveri kertoo olevansa raskaana, niin ehditkö/haluatko antaa tukeasi hänelle??

Olen yrittänyt ajatella, että lapsettomat eivät ehkä ymmärrä kuinka paljon perheellinen heidän yhteydenottoaan arvostaisi. Mikä siinä mahtaa ollakin, että perhe ajaa ihmiset kahtia niin helposti.

Sen kummemmin kuin ihmiset yleensä? Itse en saanut esimerkiksi graduprojektiini hirveästi tukea kavereilta, pitäisikö minun nyt olla katkera? Miten työttömyys? Saako siihen tarpeeksi tukea? Entä läheisen sairastuminen?

Kahden lapsen äippänä voin kertoa, että tukea on kutsu kahville ja kyläily kerran vuodessa. Ihme vaahtomamista sinulle ilmeisen vieraasta aiheesta..

Enkä vaahtoa. Kysyinkin, että tarvitseeko raskaana oleva jotain ERITYISTÄ tukea normaalin kanssakäymisen lisäksi. Opettele lukemaan.

heitä ei kiinnostanut minun raskauteni, mutta toisaalta en sitä heiltä odottanutkaan. Eräs ystäväni jopa sanoi lapseni ollessa noin pari vuotias, että meillä ei ole enää mitään yhteistä ja se ystävyys loppui siihen (tosin lapsi tuskin oli ainut syy tähän). Nyt sitten nämä "ystävät" vuosien jälkeen, kun itse ovat perhettä perustamassa ovat alkaneet ottamaan yhteyttä. Ei itseäni enää hirveästi kiinnosta, koska minut silloin hylättiin ja nyt minun pitäisi olla heidän elämästään kiinnostunut.

Meille syntyy pienellä ikäerolla toinen lapsi ja koko raskauteni ajan ystäväni on kommentoinut "et tule millään pärjäämään" itse en näe mitään syytä miksen muka tule pärjäämään kahden pienen lapsen kanssa. Olisi mukavampi kuulla kannustusta kuin tuollaista alas päin painamista.

Itse en halunnut koko raskausaikana mitään erityistukea raskauteeni liittyen, koska en kokenut ketään tuttavaani/kaveriani siinä tilanteessa niin läheiseksi, että olisin luottanut heille niin henkilökohtaisen tiedon alusta asti. Se on sääli, koska olisi ollut mukavaa jakaa raskausaika jonkun ystävän kanssa, mutta ketään niin läheistä ystävää ei ollut. Meni pitkään (noin 6 kk) ennen kuin edes kerroin - tai sanotaan niin, että myönsin - olevani raskaana parille kaverille... ja myönnän pettyneeni. Minua inhotti se, että sen jälkeen en ollut enää muuta kuin raskaanaoleva nainen, minua kutsuttiin "äidiksi", onniteltiin ja hössötettiin... Olisin kaivannut maanläheisempää ja rauhallisempaa suhtautumista enkä tykännyt hyvää siitä, että raskausuutiseni levisi heti sellaisillekin ihmisille, joille asia ei kuulunut millään tavalla! Siitä olen katkera ja päätinkin sen huomattuani, että lapsen syntymän jälkeen pidän tällaisiin juorukelloihin pitkän hajuraon, koska eivät malttaneet pysyä nahoissaan raskauteni aikana. Olen enemmän kuin iloinen, etten kertonut raskaudestani näille ihmisille aiemmin, koska heidän hössötyksensä olisi alkanut vain entistä aiemmin, mitä en tarvinnut siinä vaiheessa.



Nyt lapsen saaneena koen, että olen ollut täysin yksin koko raskausajan, koska en itsekään pitänyt kavereihin yhteyttä, koska en taida loppujenlopuksi pitää heitä kovin läheisinä näin intiimissä asiassa... Eipä noita yhteydenottoja tule nytkään eikä ole ketään, kelle soitella kuin harvakseltaan. Se masentaa. En tiedä oikeastaan, mitä odottaisin ystävyydeltä, kun se on mitä on kenenkin kohdalla... Tai ehkä minulla on ollut enimmäkseen vain kavereita ja tuttavia. Nykyään ajattelen ystävyyttä hyvin harvinaisena onnena.

Mitään erityistä kiinnostusta tai tukea en odottanut. Ainoastaan normaali kiinnostus ystävän asioihin liittyen olisi riittänyt. Ja näin useimmat siis toimivatkin.



Mutta eräs entinen hyvä ystävä sen sijaan osoitti heti alusta alkaen halveksuntansa tulevaa äitiyttäni kohtaan. Ei voi sietää lapsia ja kaikki äidit ovat "ällöttäviä homssuisia äitimammasia jotka eivät osaa puhua kuin lapsistaan".



Ymmärrän ettei lapsettomia välttämättä kiinnosta raskauteen ja lapsiin liittyvät jutut, mutta tälle yhdelle ei voinut edes sivulauseessa mainita mitään mikä sivusikaan raskautta ilman, että alkoi v**tuilu. Sivulauseella tarkoitan siis esim. sitä, että sanoin tulevani kunhan pääsen neuvolasta tms.



Juttunsa olivat ajoittain todella loukkaavia esim. "onko kiva kun kroppa menee pilalle", "hyi, mä en ainakaan halua, että mun alapää menee pilalle, johan mieskin siinä säälittäis" jne.



Nykyään näemme ehkä kerran tai kaksi vuodessa ja jutut ovat hyvin pintapuolisia.

Olen yrittänyt ajatella, että lapsettomat eivät ehkä ymmärrä kuinka paljon perheellinen heidän yhteydenottoaan arvostaisi. Mikä siinä mahtaa ollakin, että perhe ajaa ihmiset kahtia niin helposti.

Sen kummemmin kuin ihmiset yleensä? Itse en saanut esimerkiksi graduprojektiini hirveästi tukea kavereilta, pitäisikö minun nyt olla katkera? Miten työttömyys? Saako siihen tarpeeksi tukea? Entä läheisen sairastuminen?

Kahden lapsen äippänä voin kertoa, että tukea on kutsu kahville ja kyläily kerran vuodessa. Ihme vaahtomamista sinulle ilmeisen vieraasta aiheesta..

Enkä vaahtoa. Kysyinkin, että tarvitseeko raskaana oleva jotain ERITYISTÄ tukea normaalin kanssakäymisen lisäksi. Opettele lukemaan.

Tässä keskustelussahan on jo muutamaan kertaan sanottu, että kahvitteluhetki olisi tarpeeksi iso tuki, eikä mitään erityistä tukea voi kavereilta odottaa. :)

ap

Minulla ei siis ollut edes sellaisia ystäviä/kavereita, joiden kanssa olisi ollut tapana vierailla säännöllisesti puolin ja toisin ns. yksityisellä alueella kotona. Suurin osa tuttavuuksistani on sellaisia, että ollaan tavattu erinäisissä tilaisuuksissa, joissa olemme pyörineet...



Ai vitsi, nyt oma elämäni kuulostaa vieläkin säälittävämmältä. :D Joo, tällä hetkellä en koe, että olisi ketään sellaista, jota uskaltaisin kutsua varmuudella ystäväksi. Mielestäni ystävyyteen tarvitaan vähän enemmän kuin vierailu toistensa luona kerran tai pari vuodessa.

tukena mies ja perhe, en tarvinnut kavereita tueksi.