Lue keskustelun säännöt.
Valehtelusta? Onko peli jo menetetty?
14.10.2011 |
Meillä on 12v ja 11v lapset. Varsinkin 12v valehtelee kirkkain silmin asioissa, joista tietää tulevan sanomista. Olen monesti puhunut, että vaikka tekisi mitä, on aina tärkeää kertoa totuus. Ja isompana vaikka olisi tehnyt mitä, aina voi/täytyy tulla kotiin. Olen myös sanonut rehellisesti, että tyhmyyksistä usein hermostutaan, puhuttelu ja ehkä rangaistuskin tulee, mutta valehtelusta seuraa aina pahempaa.
Nyt olivat pilanneet olohuoneen ja ruokatilan lattian ja ihmettelin toista viikkoa mitä on tapahtunut. Kyselin lapsilta moneen kertaan ja mietin mahdollisia muita syitä. Lopulta reilun viikon valehtelun jälkeen 11v eilen tunnusti tilanteen sen jälkeen, kun sanoin, että jonkun on pakko tietää mistä johtuu. 12v keksi itselleen puolustuksia ja syytti muita asiasta ja jatkoi valehtelua.
Hermostuin tietysti lattian pilaamisesta, mutta enemmän vielä valehtelusta, joka jatkui vaan. Nuoremmalle pidin puhuttelun ja annoin nettikieltoa pari päivää, mutta kiitin myös rehellisyydestä. Hän oli todella pahoillaan.
Vanhempi vaan naureskeli (ehkä hermostumista,) ja ei osannut sanoa mitään selitystä valehtelulle. Olen siis puhunut monen monta kertaa, että rehellisyydellä pääsee pitemmälle, mutta tämä valehtelee aina, jos uskoo pääsevänsä helpommalla. Mä olin aika hermostunut, uhkailin ja pelottelin, mitä valehtelusta seuraa. Kerroin taas, mitä luottamuksen menetys tarkoittaa ja sen, etten luota häneen enää yhtään.
Mä tiedän, että olen vuosia sitten hermostunut kohtuuttoman paljon joistain asioista, mutta olen aina jälkikäteen selvittänyt asiat lasten kanssa ja pyytänyt anteeksi, jos siihen on ollut aihetta. Väkivaltaa en ole koskaan käyttänyt, mutta huutanut olen. Mulla on muuten lasten kanssa läheiset ja hyvät välit, mutta ilmeisesti noista aikaisemmista hermostumisista johtuen tuo esikoinen ei uskalla kertoa totuutta, jos epäilee, että hermostun. Valehtelua en voi sietää yhtään.
Mitä voin tehdä, että lapsi uskaltaa kertoa? Kuinka saan lapsen ymmärtämään, että valehtelu on aina pahempi ja siitä seuraa pahempaa? Enhän voi kuitenkaan pahoja hölmöyksiä jättää rankaisemattakaan ja kiitellä vaan rehellisyydestä?
Tilanne on nyt siis akuutti ja asia täytyy selvittää tänään, kun ollaan rauhoituttu ja ehditty miettimään asiaa. Tämä tilanne meni mun osalta överiksi, mutta voinko korjata tilannetta jotenkin? Mitä mun täytyy tehdä/puhua, että tilanne paranee ja lapsi uskaltaa kertoa mulle jatkossa totuuden? Ja mitkä ovat sopivat seuraamukset tuosta valehtelusta?
Kiitos, jos jaksoit lukea tämän romaanin ja jos voit antaa vinkkejä!
Kommentit (5)
Siis seuraahan siitä valehtelusta oikeasti jotain? Kerrot tuossa, että pidit pitkän puhuttelun, mutta seuraako siitä joku oikea, käsinkosketeltava lisärangaistus?
Uhkailu ja pelottelu ei tehoa, ja "luottamus" on monelle tuon ikäiselle vielä niin abstrakti juttu, että ei tarkoita mitään.
TUolla huutamisella ja hermostumisella voi olla osuutta asiaan. Sille sä et vo itehdä muuta, kuin tästä eteenpäin toimia toisin. Kun lapsi kertoo sählänneensä jotain, älä enää ikin ähuuda tai hermostu. Älä edes moiti. Tuskin tarvii edes kysyä, että onko hän nyt tajunnut tehneensä väärin (onhan hän, koska tuli tunnustamaankin, paitsi jos tilanne oli vanhinko). Kysy mieluummin, että miten hänen mielestään tuossa tilanteessa olisi pitänyt toimia ja miten sellaisen pystyisi lapsen mielesstä jatkossa välttämään. pidä keskustelu positiivisesti tulevaisuuteen suuntautuneena. Sitten joku sovittava rangaistus päälle. Jos sitten lapsi valehtelee, siitä tulee erillinen rangaistus. JA PIDÄ SELVÄ ERO SIIHEN; MITÄ TAPAHTUU JOS JA KUN LAPSI JÄÄ KIINNI JOSTAIN; MITÄ EI OLE ITSE TUNNUSTANUT JA/TAI ON VALEHDELLUT ASIASTA. TÄLlöin pitää olla selvä, että "tämä osa rangaistusta on itse teosta ja tämä taas siitä että valehtelit.."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla kun selvästi vaikuttaa myös lasten luonteiden erot.
Omakohtaisesti kerron sen, että omassa lapsuudenperheessäni äidilläni oli tapana suuttua aivan pienistäkin asioista joita hänen mielestään oli tehnyt väärin. Suuttuessaan huusi paljon ja saattoi olla väkivaltainen. Epäjohdonmukaista oli se, että välillä hän syytti valehtelusta silloinkin kun hänelle kertoi totuuden. Tästä seurasi se että aika varhain jo opin kertomaan äidille sen, mitä oletin hänen haluavan kuulla. Tilanne meni siis ihan päin persettä - tietysti myös valehtelin enemmän koska äiti ei olisi kuitenkaan uskonut, ja äidillä oli enemmän syytä uskoa valehteluun silloinkin kun puhuttiin totta.
Lapsi saattaa siis pelätä suuttumistasi hyvin paljon, jopa enemmän kuin mitä itse pystyt tajuamaan. En ole varma miten korjata tilannetta nyt. Ehkä keskustelemalla paljon siitä, mitä seurauksia ja hyötyjä on toden puhumisella ja mitä haittaa on valehtelusta myös lapselle itselleen. Vältä vastakkainasettelua lasten kesken, ja vältä valehtelusta syyllistämistä. Lapsella ei ole mitään syytä puhua totta sinulle jos hän jo valmiiksi uskoo sinun pitävän häntä valehtelijana.
Painota etuja todenpuhumisessa - kuinka mukavaa on, jos pystyy luottamaan siihen että läheiset puhuvat totta; kerro vaikka ikäviä esimerkkejä valehtelusta joita lapsi voi kohdata ja miksi se ei ole siis oikein kenenkään tekemänä ja miten valehtelusta seuraa usein pahaa mieltä ja uutta salailua.
(Muistan että minulle oli kamalan kova isku se, että äiti syytti valehtelijaksi vaikka minulle aina rehellisyys on ollut kaikista tärkein juttu ja arvo. Sen jälkeen tuli äidin kohdalle sellainen hälläväliä-asenne että koska hän ei kuitenkaan usko minuun, niin ei ole väliä olenko hänelle rehellinen vai en. )
Ehkä kannattaa myös vielä käydä läpi noita sinun aiempia hermostumisia - mitä lapsi niissä pelkää; oletko esim antanut kohtuuttomia rangaistuksia, onko suuttumus tullut joskus turhasta, jne. Näitäkin on hyvä miettiä. Joskus jos olet vahingossa rankaissut väärää lasta niin lapsellevoi jäädä pitkäksi aikaa paha mieli siitä.
En oikein keksi suoraa ratkaisua. Toivottavasti saatte tilannetta selkiämään.
ja oikeesti AINA ei kannata puhua totta!
Ei valehtelu ole jatkuvaa, mutta niistä muutamasta pahimmista on valehdellut. Vanhempi lapsihan ei siis tunnustanut vaan nuorempi. Vanhempi keksi lisää valheita siinä vaiheessa ja laittoi homman muiden piikkiin.
Mä olen kyllä hyvin oikeudenmukainen ja tasapuolinen lapsille eli en usko syyttäneeni väärää lasta. Jos en ole varma, keskustellaan niin kauan, että asiat selviää. En myöskään ole koskaan syyttänyt valehtelusta, jos siihen ei ole ollut varmasti aihetta. En siis pidä lasta valehtelijana.
Jos rangaistus on määrätty, siitä myös pidetään kiinni. Yritänkin pitää rangaistukset järkevinä ja sellaisina, joissa voin olla tiukka. Usein keskustelen lasten kanssa, mikä olisi heidän mielestään sopiva rangaistus tietystä rikkeestä. Aika vähän meillä on tarvinnut rangaistuksia antaa.
Itse uskon, että tosiaan pelkää niin pajon mun hermostumista, että siksi valehtelee. En ole enää vuosiin hermostunut turhista ja todella harvoin enää huudan tai hermostun. Okei, tottakai joskus jostain, mutta oikeassa mittasuhteessa.
Kuinka me päästään tästä kierteestä pois? Niin, että lapsi uskaltaa kertoa totuuden, etten mä taas hermostu valehtelusta. Olen asiasta keskustellut paljon jo aikaisemmin, mutta ilmeisesti pelko on niin kova, että toivoo vain, ettei jää kiinni. En mielestäni kuitenkaan nyt enää voi jättää valehtelua huomiottakaan, koska silloinhan annan luvan siihen. Sitäkään en voi luvata, etten koskaan hermostu mistään, varmasti hermostun. Monta kertaa olen sanonut, että hermostun aina enemmän valehtelusta kuin totuudesta. Olen myös kertonut, että vaikka jostain hermostunkin, se tarkoittaa pahimmillaan sitä, että huudan hetken ja sitten asia keskustellaan. En ole kuitenkaan mitenkään kohtuuton ja osaan myös pyytää omaa ylireagointiani anteeksi.
Paljon olen tätä miettinyt aikaisemmin ja erityisesti nyt taas, kun asia on akuutti.
Kuka osaisi sanoa, miten pääsisimme asiassa parempaan?
ap
mutta äitini sai niin kammottavia raivareita pienistäkin virheistä mitä tein nuorena, että en yksinkertaisesti uskaltanut puhua sille totta.
Ei se mikään syy ole valhedella, tai oikeutus, mutta muistan että hätäpäissään kun pelkäsi äidin liioiteltuja rektioita, sitä ennemmin valehteli kun otti raivohuudot vastaan..