Erotilanteessa aina kehotetaan hokemaan lapsille, että ero ei ole teidän syynne.

ikäkautensa mukaisesti erosta, että eron syynä on se, että toisen vanhemman persoonallisuus muuttui sairauden myötä: rupesi harrastamaan irtosuhteita, tuli peliriippuvaiseksi, jäi kipulääkekoukkuun jne.



Ja vielä lyhyesti ja nasevasti...

Mutta osa lapsista voi varmasti oikeasti kuvitellakin eron syyn olevan itsessään enkä usko, että sitä voi vanhempi varmasti tietää mitä lapsi tuntee.



Ironisinta mielestäni on se, että joskus ero voi kyllä oikesti ainakin välillisesti johtua lapsista. Toki aikuiset ovat asiansa sössineet eikä ero tietenkään todellakaan ole lasten vika mutta kyllä vanhemmat voivat lapsiperhearkeen tavalla tai toisella uuvahtamisen takia myös erota.



En ole itse eroperheestä enkä eronnut itsekään mutta näin minä ajattelen.

että yleensä aikuisia kehoitetaan pitämään lapset irti eron syistä, oli se sitten pettäminen tms. Eli lapsille ei saisi kertoa suoraan miksi erotaan, sen vuoksi pitää myös painottaa että ei erota lasten vuoksi.

lapsen kehitykseen kuuluu tietty itsekeskeisyys, ja se että herkästi kuvittelevat vaikuttavansa asioihin joihin tosiasiassa eivät vaikuta, ja kuvittelevat asioiden liittyvän itseensä. Eivät myöskään ymmärrä asioiden mittasuhteita ja kokonaisuuksia samoin kuin aikuiset, mistä syystä syy-seuraussuhteet saattavat lapsen mielessä vääristyä siihen nähden, miten aikuiset kokevat. Sen sanominen lapselle, että ero ei ole hänen syynsä, ei toki sulje pois sitä, että lapselle selitetään lyhyesti ja/mutta iänmukaisesti eron syyt ja annetaan tunteille tilaa.



Vaikka sinun kokemuksesi on erilainen, on hyvin tavallista että lapsi syyllistää itseään erosta. Joten siitäpä tämä neuvo, ettei lapsi kantaisi turhaa syyllisyyttä muutenkin raskaassa tilanteessa. Tarkoitus ei siis olekaan, ja tuskin kovin moni kuvitteleekaan, että pelkästään tällä saataisiin lapsi tyytyväiseksi ja rauhalisesti hyväksymään tilanne. Mutta se voi omalta osaltaan helpottaa lapsen tilannetta paljonkin.

Enkä ikinä syyttänyt itseäni. Ja outoa ehkä jonkun mielestä, olin helpottunut kun vanhempani erosivat. Sisarilla oli samat fiilikset, ihanaa. Vanhempamme eivät vain sopineet yhteen, ainaista riitaa ja meuhkaa. Olivat kai reilu kolmekymppisinä ottaneet ensimmäisen vastaantulevan siinä pelossa, että muuten ei enää lapsia tule jos ei heti toimi. Loput lapsuudesta sitten olikin kaksi kotia, joissa molemmissa hyvä ja turvallinen olla. Toisin kuin aiemmin.



Ero ei siis aina ole lapselle shokki, nykyinen miehenikin on eroperheestä. Hänelle vanhempien ero tarkoitti enemmän joululahjoja ja kahta tietokonetta, hänelle oli yksi ja sama ovatko vanhemmat saman katon alla vai erikseen. Eikä mies ole mikään psykopaatti, jopa tavallista empaattisempi ja erittäin fiksu suomalainen. Tietenkään eron merkitystä ei pidä vähätellä, mutta yleistys ei myöskään ole hyväksi. Ihan lapsesta kiinni.

että he nimenomaan ovat ajatelleet olleensa syynä eroon tai että toinen vanhempi ei enää rakasta heitä ja sen takia haluaa lähteä pois. Eivätkä ole sanoneet vanhemmilleen asiasta mitään.



Toisaalta taas omat vanhempani eivät koskaan ihan järkyttävistä, 24/7-riidoista huolimatta eronneet. Jos olisivat, niin en todellakaan olisi syyttänyt itseäni edes lapsena, ollut vain helpottunut.