Lue keskustelun säännöt.
Huh, vauva 10 kk ja nyt vasta tajuan tän lopullisuuden:(
23.10.2011 |
Ajattelin kokoajan, että kunhan vauva kasvaa, elämä on taas niinkuin ennen. Ihankuin oisin herännyt johonkin todellisuuteen vasta nyt.
Nyt vasta kaikki tuntuukin hankalata. Vauva ei huoli ketään muuta kuin vanhempansa ja itkee ja natisee joka asiasta. Ei nuku hyvin ja nirsoilee ruoan kanssa. Yrittää nousta seisomaan, katuu, itkee huutaa ja sorkkii ja penkoo joka läven, mihin pääsee konttaamaan. Elämä tuntuu kieltämättä nyt helvetilliseltä. ja nyt jotenkin tajusin, että ei helvata, se on siinä kokoajan. Ihmettelin aina miks mun kaverit, kellä on lapset jo koulussa, ei mee enää joka vkl kapakkaan. ja nyt se reality iksi mulle päin kasvoja. Ei ne pääse. Ja nyt oon itse tässä epätoivoisena. Miksi sitä ei tajua etutkäteen, kuinka lapsi sitoo ja rasittaa. OOn kyllä saanut vapaata lapsesta aina välillä mutta aina pitää tulla kotiin.
Haluan tehdä kuin ennen, menin kavereiden kanssa baariin ja jatkettiin koko vkl. Tuntuu tosi pahalta ajatella, että tässäkö tää mun elämä oli. Nyt oon vuosikaudet lapseen sidottuna.
Mutta ihankuin oisin herännyt vasta äsken tähän todellisuuteen. Rakastan toki lasta mutta asia tuntuu nyt niin peruuttomattomalta että hirvittää todella. Katuuko muut joskus että teki lapsen ja miten siitä pääsee yli. Miten oma lapsi minkä halusi, voikin tuntua näin raskaalta ja "riippakiveltä? ja helpottaako tää fiilis ja milloin?
Kommentit (50)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on vielä niin pieni edelleenkin.
Mulla on lapset jo koulussa ja pääsen kapakkaan kyllä. Ei tee mieli enää koko viikonloppua, yksi yö riittää kerralla. Väsyttää niin paljon. Kerta vuodessa käyn rantalomalla ja biletän sitten pari viikkoa putkeen, ilman lasta, enkä jaksa enää sitäkään aikaa koko aika olla baarissa, ja jos olen, se riittää tosiaan vuodeksi kerralla tuollaista juhlimista.
Helpottaa, jos ottaa omaa aikaa ja harrastaa jotain, ulkoilee, lenkkeilee, ja sellaista terveellistä. Kaverit, sukulaiset ja sellaiset kehiin nyt. Ja hanki tuttavapiiriin muita lapsiperheellisiä, joiden kanssa voi matkustaa ja viettää aikaa lastenkin kanssa!
Katselin sitä eilen puistossa ja mietin että luojan kiitos en joudu kestämään tuota enää. Meillä siis yksi lapsi, tod.näk. hänkin vähän liikaa.
minäkin sanoisin, että kyllä se helpottaa, ei ole koko ajan niin sitovaa ja ahdistavaa...
Tuo ikä on ehkä vauva-ajan rasittavin. vauva alkaa tajuta, että hän itse pääsee paikkoihin ja samalla sitä ahdistaa välimatka tutusta ja turvallisesta äidistä. Vauva ei osaa liikkua niin hyvin, kun haluaisi ja sekin ottaa päähän. Puoli vuotta, niin olette tuosta vaiheesta onnellisesti ohi.
Kun lapsi kasvaa, niin se ei ole enää niin sinua sitova. Aikaa on itsellekin ja ahdistus helpottaa. Tsemppiä!
Mulla ei ole tuota tunnetta. Tein lapseni 35-vuotiaana ja se oli mulle juuri oikea ikä. Olin täysin kypsynyt Helsingin väsyneeseen yöelämään ja onttoon vapaa-ajalla matkusteluun sinne ja tänne. Vapaus oli liian suurta, kun ei ollut mitään mistä olisi tarvinnut vapautua. Kaveripiiri koostui 30+ aikuisista, jotka pelasi jotain lapsellisia vampyyripelejä, biletti ja poti ikäkriisiä. Aivan säälittävää porukkaa jälkikäteen ajateltuna.
Musta on ihanaa olla äiti. Olisi aivan kauheaa elää yhä sitä vaihetta, jota elin muutama vuosi sitten, vaikka se silloin tuntuikin hyvältä. Ehkä elämänvaiheesta toiseen pitäisikin siirtyä vasta siinä vaiheessa, kun on täysin kypsynyt elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt välttämättä kapakoita kaipaa, vaan kavereita, maailmanparannusiltoja, harrastuksia, tuttujen luona matkustelua, lukemista rauhassa ja muutenkin boheemia elämää.
Olen yli 30 v. ja siksi tähän on varmaan vaikea tottua ja todellisuus lävähtää välillä päin näköä kuin märkä rätti.
Nyt kun lapsi on 2 v. ja elämä vähän helpottanut, ole vahingoniloinen joillekin kavereilleni, jotka aikoinaan ihmettelivät ja kummastelivat väsymystäni ja masennustani ja yksinäisyyttäni. Nämä kaverit ovat siis hankkineet lapsia ja heistä näkee kuinka lopussa ovat vaikka heillä on mies. Hah, siinähän ovat.
Olet ilmeisesti niitä vapaan kasvatuksen hedelmiä jotka saaneet tehdä aina mitä lystää. Päätit tehdä lapsen, luulit sen olevan kuin nukke, otetaan esille ja leikitään kotista ja kun ei kiinnosta laitetaan kaappiin.
Olen surullinen lapsesi kohtalosta, en suinkaan sinun.
Selkäsaunan sietäisit saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidiksi kasvetaan ja opitaan. Tämä on asia jota kuulee aivan liian vähän. Joillakin se käyt helposti ja kivuttomasti, toisilla kestää kauemmin ja kasvukivut ovat kovemmat.
Mulla oli samanlaisia tuntemuksia silloin kun lapsi oli suunnilleen saman ikäinen. Siinä vaiheessa se todella valkeni, että tätä tämä nyt on. Monta vuotta. Ensin se ahdisti ja pelotti, mihin olen pääni työntänyt ja miten siinä lopulta onnistun. Tuntuihan se elinkautiselta silloin.
Mutta se tunne väistyy kyllä. Siitä tulee kyllä arkea ja oikein mukavaa sellaista.
tunteet ovat toisille äideille oikein ja mitkä väärin.
ap:lle tiedoksi. Elämä ei koskaan enää ole niin kuin ennen, mutta eihän se koskaan ole. Ikinä ei ole entiseen paluuta vaan elämä vie eteenpäin ja asiat muuttuu.
Mutta se helpottaaa. Sinä totut ja lapsi kasvaa. Mutta sinun ei tarvitse uhrata koko elämää lapselle seuraavia 20 vuotta! Sinun pitää löytää itselle mielekäs harrastus tai joku juttu, mikä on sinulle tärkeä ja kiva. Kaikille ei riitä lasten- ja kodinhoito. Toki lapset ovat aina etusijalla, mutta ei ne saa koko elämä olla, jos se ei ole äidin ehdoton tarve. ENkä ole varma onko se lapsellekaan hyväksi, ettei äidillä ole mitään muuta elämää ko se lapsi...
minä aloin opiskella kun esikoinen oli 10 kk. "työnohessa", muut siis olivat päivät töissä ja minä hoidin lasta kotona. Toinen syntyi parin vuoden päästä. Vauva vuoden opiskelin, seuraavan pidin välivuoden ja sitten taas jatkoin. Hoidin oikeasti lapset kotona että nuorempi oli 3 ja isompi 5. Opiskelu oli minun henkireikä. Mutta se ei sovi kaikille. Minä en ole hikipinko eikä opiskelu ole koskaan ollut minulle mitenkään vaikeaa, osaan sen tehdä rennosti. :)
Nyt on taas se juttu mitä voisin tehdä hukassa, mutta luotan että se löytyy ja jaksan tämän kolmannenkin kanssa olla kotona :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odotan ensimmäistäni, mutta olen täysin tietoinen siitä, että lapsi sitoo täydellisesti (jotain satunnaisia, harvinaisia "vapaailtoja" lukuunottamatta). Toisaalta mulle ne koko viikonlopun bailuputket on muutenkin ollut jo ohitettua elämää, arkikänneistä puhumattakaan.
Mitä oikein odotit? Miten kauan odotit vauva-arjen kestävän?
Se on kuules vielä ihan eri asia "tietää" asiat teorian tasolla. Se käytäntö voikin olla sitten eri. Tule sitten viisastelemaan kun olet sen lapsen saanut ja sitä jonkin aikaa hoitanut. . Voihan olla, että sinulla menee kaikki kuin vettä vain mutta varaudu siihen, että saatatkin käydä vastaavanlaisen kriisin läpi. Sillä tiedätkös, se on ihan normaalia ajatella noin.
Varmasti suurin osa naisista tietää teorian tasolla, että lapsen saaminen merkitsee ihan uudenlaista vastuuta, 24/7 hälyytysvalmiudessa oloa, huonoja yöunia, omien tarpeiden sivuun laittamista... Mutta sitä mitä ei teoriassa voi tietää on se miten kukin sitten siinä oikeassa tilanteessa toimii ja ennenkaikkea TUNTEE.
Hormoonit, valvotut yöt, parisuhteen dynamiikan muutokset ja tosiaankin se omien tarpeiden sivuun laittaminen voivatkin vaikuttaa ihan erilailla kuin mitä etukäteen on ajatellut.
Väitän, että melkein kaikilla esikoisen äideillä tulee jossain vaiheessa tuo ap:n "paniikki" siitä, että apua, tämä lapsi on tässä koko loppuelämän ja MINÄ olen siitä aina vastuussa. Itsellä se tuli aika pian esikoisen kanssa synnäriltä kotiin paluun jälkeen. Se oli musertava tunne vaikka muka niin etukäteen senkin ajatuksen olin käynyt läpi.
Eikä se tosiaan merkitse sitä etteikö lastaan rakastaisi. Joillekin menee vain kauemmin kasvaa siihen äidin rooliin.
Odotan ensimmäistäni, mutta olen täysin tietoinen siitä, että lapsi sitoo täydellisesti (jotain satunnaisia, harvinaisia "vapaailtoja" lukuunottamatta). Toisaalta mulle ne koko viikonlopun bailuputket on muutenkin ollut jo ohitettua elämää, arkikänneistä puhumattakaan.
Mitä oikein odotit? Miten kauan odotit vauva-arjen kestävän?
Nyt ainakin tiedät ettet tee toista, koska sehän vain pidentää sitä kärsimystä, mitä kapakoissa käymättömyys aiheuttaa.
Hän sanoi juuri noin kun joskus valitin väsymystä ja oman ajan puutetta. Sanoi myös, että aikoo hoitaa vauvan täysin itse, että mies voi keskittyä töihinsä jne jne.
No miten kävikään..................
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on kuules vielä ihan eri asia "tietää" asiat teorian tasolla. Se käytäntö voikin olla sitten eri.
Varmasti suurin osa naisista tietää teorian tasolla, että lapsen saaminen merkitsee ihan uudenlaista vastuuta, 24/7 hälyytysvalmiudessa oloa, huonoja yöunia, omien tarpeiden sivuun laittamista... Mutta sitä mitä ei teoriassa voi tietää on se miten kukin sitten siinä oikeassa tilanteessa toimii ja ennenkaikkea TUNTEE.
Hormoonit, valvotut yöt, parisuhteen dynamiikan muutokset ja tosiaankin se omien tarpeiden sivuun laittaminen voivatkin vaikuttaa ihan erilailla kuin mitä etukäteen on ajatellut.
Väitän, että melkein kaikilla esikoisen äideillä tulee jossain vaiheessa tuo ap:n "paniikki" siitä, että apua, tämä lapsi on tässä koko loppuelämän ja MINÄ olen siitä aina vastuussa. Itsellä se tuli aika pian esikoisen kanssa synnäriltä kotiin paluun jälkeen. Se oli musertava tunne vaikka muka niin etukäteen senkin ajatuksen olin käynyt läpi.
Eikä se tosiaan merkitse sitä etteikö lastaan rakastaisi. Joillekin menee vain kauemmin kasvaa siihen äidin rooliin.
odotan siis kolmatta ja jo etukäteen mietin selviytymiskeinoja vauva-ajasta ja siitä kun en pääse mihinkään enkä voi tehdä mitään!! tämä raskausaika on jo ollut rankka! Enkä nyt puhu ryyppäämisestä yms. Vaan ihan harrastuksista (ratsastus, jumppa jne) jotka jouduin jättämään ja jotka olivat minulle tärkeitä. En voi edes kävelyllä käydä, ko pitäs vaan taapertaa ja minun pää ei sitä kestä!
-28-
joten varmasti joku tän jo sulle kertoikin, mutta
- toi ikä on tosi hankala. Lapsi on niin kiinni sinussa. Kaikki helpottaa, aika nopeastikin, kun lapsi kasvaa. Parin vuoden päästä saat taas mennä ja tulla melkoisen vapaasti.
- on ihan normaalia, että kestää aikansa ennen kuin lapsesta tulee luonnollinen osa perhettä. Ihmismieli nyt ylipäänsä ei tajua asioiden sitovuutta ennen kuin siitä on omakohtaista kokemusta
- äitiyteen liittyy paljon myös negatiivisia tunteita. Niistä ei hirveästi puhuta, ja varsinkaan lapsettomat ei kestä yhtään kuunnella ettei joku äiti olekaan aina vaan onnellinen. Monet tuntee ihan samalla tavalla kuin sinä, myös toisen ja kolmannen lapsen kohdalla. Silloin vaan kokemuksen perusteella tietää, että se aika menee ohikin ja edessä on paljon mukavammat ja helpommat ajat.
Tsemppiä! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on kuules vielä ihan eri asia "tietää" asiat teorian tasolla. Se käytäntö voikin olla sitten eri.
Varmasti suurin osa naisista tietää teorian tasolla, että lapsen saaminen merkitsee ihan uudenlaista vastuuta, 24/7 hälyytysvalmiudessa oloa, huonoja yöunia, omien tarpeiden sivuun laittamista... Mutta sitä mitä ei teoriassa voi tietää on se miten kukin sitten siinä oikeassa tilanteessa toimii ja ennenkaikkea TUNTEE.
Hormoonit, valvotut yöt, parisuhteen dynamiikan muutokset ja tosiaankin se omien tarpeiden sivuun laittaminen voivatkin vaikuttaa ihan erilailla kuin mitä etukäteen on ajatellut.
Väitän, että melkein kaikilla esikoisen äideillä tulee jossain vaiheessa tuo ap:n "paniikki" siitä, että apua, tämä lapsi on tässä koko loppuelämän ja MINÄ olen siitä aina vastuussa. Itsellä se tuli aika pian esikoisen kanssa synnäriltä kotiin paluun jälkeen. Se oli musertava tunne vaikka muka niin etukäteen senkin ajatuksen olin käynyt läpi.
Eikä se tosiaan merkitse sitä etteikö lastaan rakastaisi. Joillekin menee vain kauemmin kasvaa siihen äidin rooliin.
Eikö nämä tuntemukset ole normaaleja jokaisen vauvan kohdalla??
odotan siis kolmatta ja jo etukäteen mietin selviytymiskeinoja vauva-ajasta ja siitä kun en pääse mihinkään enkä voi tehdä mitään!! tämä raskausaika on jo ollut rankka! Enkä nyt puhu ryyppäämisestä yms. Vaan ihan harrastuksista (ratsastus, jumppa jne) jotka jouduin jättämään ja jotka olivat minulle tärkeitä. En voi edes kävelyllä käydä, ko pitäs vaan taapertaa ja minun pää ei sitä kestä!-28-
Kyllä minullakin pienimuotoinen kriisi tuli toisenkin kohdalla mutta ei läheskään samaa mittaluokkaa kuin esikoisen kanssa. Se kriisi oli ehkä enemmän sitä, että nyt tiesi kuinka sitova se vauvavuosi voikaan olla ja mietti, että jaksaako sen taas :) Mutta sitten toisaalta tietää, että lapset kasvaa ja elämä helpottuu ainakin siinä sitovuudessa.
vaikka sain ensimmäisen lapseni vasta kolmekymppisenä. Odottelin koko sekavan vauvavuoden, että kohta elämä palaa normaaliksi (plus lapsi tietenkin), mutta ei sitä ikinä tapahtunut. Nyt ensimmäinen lapseni on jo kuusi ja toinen kolme, ja olen jo ymmärtänyt, että tämä lapsiperhe-elämä on nyt vaan tätä. Omat hommat pitää tehdä jossain sopivassa välissä tai huudon keskellä. Itseäni eivät kapakat niin kiinnosta, mutta minulla on muita harrastuksia, jotka täytyy sovitella perheen aikatauluihin. Toisaalta nyt saa aika tehokkaasti tehtyä, kun aikaa ei ole rajattomasti.
Kyllä sinäkin ap kohta hyväksyt kohtalosi, etkä enää haikaile mennyttä. Elämässä on erilaisia vaiheita, ja sinulla on nyt tämä pikkulapsivaihe menossa. Koita päästä välillä tuulettumaan, kun lapsi on hoidossa, niin jaksat paremmin.
Odotan ensimmäistäni, mutta olen täysin tietoinen siitä, että lapsi sitoo täydellisesti (jotain satunnaisia, harvinaisia "vapaailtoja" lukuunottamatta). Toisaalta mulle ne koko viikonlopun bailuputket on muutenkin ollut jo ohitettua elämää, arkikänneistä puhumattakaan.
Mitä oikein odotit? Miten kauan odotit vauva-arjen kestävän?
Se on kuules vielä ihan eri asia "tietää" asiat teorian tasolla. Se käytäntö voikin olla sitten eri. Tule sitten viisastelemaan kun olet sen lapsen saanut ja sitä jonkin aikaa hoitanut. . Voihan olla, että sinulla menee kaikki kuin vettä vain mutta varaudu siihen, että saatatkin käydä vastaavanlaisen kriisin läpi. Sillä tiedätkös, se on ihan normaalia ajatella noin.
Varmasti suurin osa naisista tietää teorian tasolla, että lapsen saaminen merkitsee ihan uudenlaista vastuuta, 24/7 hälyytysvalmiudessa oloa, huonoja yöunia, omien tarpeiden sivuun laittamista... Mutta sitä mitä ei teoriassa voi tietää on se miten kukin sitten siinä oikeassa tilanteessa toimii ja ennenkaikkea TUNTEE.
Hormoonit, valvotut yöt, parisuhteen dynamiikan muutokset ja tosiaankin se omien tarpeiden sivuun laittaminen voivatkin vaikuttaa ihan erilailla kuin mitä etukäteen on ajatellut.
Väitän, että melkein kaikilla esikoisen äideillä tulee jossain vaiheessa tuo ap:n "paniikki" siitä, että apua, tämä lapsi on tässä koko loppuelämän ja MINÄ olen siitä aina vastuussa. Itsellä se tuli aika pian esikoisen kanssa synnäriltä kotiin paluun jälkeen. Se oli musertava tunne vaikka muka niin etukäteen senkin ajatuksen olin käynyt läpi.
Eikä se tosiaan merkitse sitä etteikö lastaan rakastaisi. Joillekin menee vain kauemmin kasvaa siihen äidin rooliin.
Noi on niin suloisia jotenkin noi esikoisen odottajat, jotka tietävät kaiken vauva-arjesta ja lapsiperhe-elämästä. Melkein tekisi mieli olla vahingoniloinen sitten kun sitä räpistelyä vauvan synnyttyä katselee, mutta se olisi liian julmaa.
ja vauvan ollessa 5 kuukauden ikäinen, muistan ajatelleeni surkeana, että tällaistako tämä minun loppuelämäni sitten on... En tajunnut, että vauvakin kasvaa ja kehittyy. Pienessä lapsessa jo muutama kuukausi näkyy kehityksessä, joten kyllä se ap:llakin kesää kohti helpottaa :)
Itsekin odotin innolla baari-iltoja kavereiden kanssa ja muutaman kerran kävinkin. Ei ne vaan tuntuneet enää niin kivoilta kuin muistin ja siinä ne käynnit harvenivat.
Meillä vanhempi lapsista muutti parikymppisenä pois kotoa, sitä aikaa odotin pelonsekaisin tuntein. Olihan se tavallaan kamalaa, muttei ihan niin hirveää kuin pelkäsin. Lapsi on lapsi vaikka muualla asuisikin. Toki lasta täytyy pitää aikuisena ja kohdella häntä kuin aikuista, en siis oma-aloitteisesti neuvo ja muistuttele asioista.
Nuorempikin muuttaa parin vuoden sisään pois. Vaikka hänen muuttoaan jo odotankin, ei se tee minusta huonoa äitiä. Jokaiselle nuorelle on annettava mahdollisuus itsenäiseen elämään.
Sen vielä lisäisin omasta kokemuksesta, että oman iän laskeminen loppui kun esikoinen syntyi. Numeroissa ikää on reilut parikymmentä vuotta enemmän kuin ennen lapsia, mutta ei se tunnu siltä. Elämä ei todellakaan lopu lasten saamiseen. Tuntuu, että nyt on aikaa ja rahaa kaikkeen mahdolliseen.
Itse olen esikoiseni saanut vasta reilu 30-vuotiaana. LApsia olen aina halunnut. No, lasta ei kulunut, joten kävimme läpi useamman vuoden lapsettomuushoidot ja tuo aika oli järkyttävän musertavaa. Toivoin lasta koko sydämestäni, mitään muuta en halunnut. Ajatus lapsettomaksi jäämisestä oli jotai aivan käsittämättömän järkyttävää.
Kun sitten tulin raskaaksi, olin onneni kukkuloilla. Valmistelin kotia vauvaa varten, valmistauduin myös henkisesti. Luin aiheeseen liittyviä kirjoja, katsoin dokumentteja, pyörin ystävien kanssa, joilla oli lapsia. MIelstäni olin TÄYSIN valmistautunut lapsen tuloon, ymmärsin teorian tasolla, että oma-aika tulisi olemaan kortilla, yöunet vähissä, parisuhdeaika minimissä, omat harrastukset hyllyllä jne. Ymmärsin todella, että vauva vaatii kaiken huomioni hyvin pitkään.
MUTTA, kun vauva sitten syntyi, alkoi se oikea käytännön tason äidiksi kasvaminen pikku hiljaa. Sitä ei vaan voi käsittää sitä vastuun määrää ja sitä riippuvuussuhdetta, kun vasta sitten kun vauva on maailmassa. Olin järkyttynyt omista tunteistani, olinhan käynyt läpi lapsettomuushoidot ja tähän oli tähdätty niin monet vuodet, oli itketty ja rukoiltu jne. Miksi en siis vain ollut onnellinen ja hyväksynyt tilannetta sellaisena, kun se oli? Tästä minulle tuli huono omatunto kaiken sen shokin lisäksi. En kuitenkaan kokenut, että olisin mitenkään masentunut, mutta todellisuus vain iski vasten kasvoja.
Nyt lapsi on jo 1,5 vuotias ja voin sanoa, että on helpottanut todella hurjasti. Vaikka toki nyt tuossa on paljon vahdittavaa, juoksee joka paikkaan jne. Mutta nukkuu yönsä nyt ok hyvin, syö osittain täysin itse, kohta on jo kuiva, pottailu menee suht ok jo, osaa sanoja, ymmärtää todella paljon vanhempiensa puhetta. Enää ei tarvitse koko ajan varoa, että kaatuu ja lyö päänsä jne. Lapsesta on jo oikeasti mukavaa seuraa, on ihana seurata, kun lapsi touhuaa ja tutkii maailmaa. Osaa leikkiä muiden lasten kanssa ja on olut mummolassakin jo muutaman kerran yökylässä (ollaan näinä kertoina yleensä miehen kanssa vaan käyty leffassa ja syömässä). Ollaan myös jo tehty pari ulkomaanmatkaakin ja kaikki on sujunut hyvin. Koko ajan tuntuu helpottavan.
Olenkin lopulta sitä mieltä, että olen lapsirakas, mutta en välttämättä ole aivan sitä mieltä, että vauvat tai vauva-aika on sitä ihaninta aikaa. Vauva-aika on rankkaa, mutta kaikki kestää vain hetken.
Luota siihen, että sinäkin kyllä kasvat pois tuosta nykyisestä järkytyksestäsi. Jaksamista ja koita tosiaan edes kerran päivässä viettää hetki itseksesi. Vaikka kävelylenkki illalla tai pitkä suihku. Tai menet makkariin lukemaan hyvää kirjaa. Olettaen tietysti, että mies on mukana kuvioissa.
Tsemppiä!
ei oikein voi samaistua, sillä baariajat oli jo ohitettu, kun sain lapsen. Silti juuri tuossa vaiheessa itseenikin iski tuollainen ahdistus. Nyt lapsi on jo hiukan vanhempi, ja kyllä se helpottaa. Sanoisin että 10kk-1v6kk on se aika, kun on vanhempana kaikista rasittavinta. Lapsi pääsee joka paikkaan, mutta järkeä ei ole vielä päässä juuri ollenkaan. Hän haluaa tehdä kaikenlaista, mutta ei oikein osaa ja turhautuu.. Meillä ruuat lensi säännöllisesti lattialle. Kaikki laatikot tyhjentyivät, joka ikinen hetki piti valvoa lasta ihan vierestä, oli sellanen takatukkatuholainen!
Mutta kas, kun vähän tuli ikää, yhtäkkiä jätti laatikot rauhaan, söi ihan sivistyneesti lusikalla, lautanen pysyi pöydällä. Luki kirjoja, tapaili sanoja, pysähtyi kun pyysin, sieti pukemista ilman kamalaa raivoa.. kyllä itseäni ainakin helpotti kun lapsi lähestyi kahta vuotta, vaikka minua peloteltiin uhmaiällä. En usko, että mikään ikä voi olla vanhemmalle yhtä rasittava kun tuo varhainen taaperoikä. Olihan hän myös suloinen ja ihanaa oli huomata mitä kaikkea lapsi oppii koko ajan, toisaalta omaa aikaa ei ollut ollenkaan.
Sinustako oli siis asiallista tulla tähän ketjuun sanomaan että sori sun elämä on pilalla joo, mut onneks mä olen fiksumpi enkä pilaa elämääni vaan olen VELA?