Lue keskustelun säännöt.
Onko väärin jos ei jaksa erityislasta?
10.10.2011 |
Meillä lapsella neurologisia ja psyykkisiä ongelmia. Epäilen että olisi nykyään vielä masentunutkin kaiken "vanhan" päälle.
Kaikki on koko ajan huonosti, kiukuttelee ja itkeekin omaa tyhmyyttään. Ääntelee jatkuvasti sellaista äninää jos ei muuten saa huomiota.
Olen yrittänyt kaikki nämä vuodet jaksaa, olemme käyneet pari- ja perheterapiassa, lapsi on yksilöterapiassa ja lääkityksellä (epäilen kyllä että siinä on jotakin pielessä).
Koitan olla kärsivällinen ja rakastava ja pitää sylissä (vaikka lapsi ei halua useinkaan syliin, korkeintaa selkää saa silittää) mutta joskus (eli taas kerran) mun kärsivällisyys tuntuu loppuvan. Mua alkaa suunnattomasti ärsyttämään lapsen jatkuva kitinä ja kiukuttelu ja voivottelu. Suutun että lakkaa nyt se valittaminen ja mene vaikka omaan huoneeseen kun en jaksa kuunnella! Sitten tietysti tulee huono omatunto että tiuskin lapselle jolla jo selvästi on huono mieli valmiiksikin.
Mutta kun se huono mieli on ollut aina, tein mitä tahansa tai jätin tekimättä. Lääkärit levittelee käsiään, tuntuu ettei ketään haluakaan tehdä mitään lapsen hyväksi sillä sehän olisi varmaan liian kallista.. Parin kuukauden päästä seuraava lääkäri jolloin yritän taas puhua lapsen puolesta ja että terapia ei varmaan ole se paras juttu hänelle ja että voisiko lääkkeitä kokeilla vaihtaa. Ehdotan varmaan osastojaksoakin sillä tuntuu että mun omat keinot on jo tosi vähissä ja mitään edistystä ei tunnu tapahtuvan.
Mua väsyttää ja kerran kun oltiin auton kyydissä, tapahtui läheltä piti tilanne ettei tullut kolaria. Häpeäkseni ensimmäinen ajatukseni heti sen jälkeen kun olin ajatellut miten lasten olisi voinut käydä, ajattelin että jos tämä erityislapseni olisikin kuollut niin se olisi ollut jollain tavalla helpotus minulle (koska uskon kuoleman jälkeiseen elämään, ajattelin että en kuitenkaan häntä lopullisesti menettäisi). Tuo ajatus on mua vaivannut sen jälkeen tosi pahasti, millainen äiti voi ajatella sellaista, edes ohikiitävän hetken?
Saanko olla vihainen lapselleni vaikka häntä rakastankin? Vihainen siitä että hän on sairas? Sairas taidan olla itse.
Kommentit (8)
Ei kukaan varmaan jaksaisi. Jokainen tajuaa, että ajatuksesi noista kolareista sun muista, johtuu loppuunpalamisesta.
Ei kukaan haluaisi edes ajatella tollaisia, et sinäkään jos et olisi noin poikki.
Oletko lapsesi omaishoitaja?
Et saa silti olla vihainen lapsellesi siitä että hän on sairas. Ole vihainen vaikka kohtalolle, tai raivoa muuten vaan.
Lapsen vika se ei ole missään nimessä. Enemmänkin vaikka oma vikasi, syytä vaikka omia geenejäsikin mutta et sitä lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taisin ilmaista itseäni vähän huonosti tai sitten tajusin itsekin vasta tuota lukiessani että kyllä mä varmaan enemmän vihainen olen juuri sille "kohtalolle" tai jollekin siitä että lapseni on sairas. Vaikka sitten joskus sitä tyhmyyksissäni lapseen purankin tiuskimalla hänelle vastaan kun en vaan jaksa kuunnella sitä valitusta.
Jotenkin sitä turhautuu vuosien aikana kun tuntuu että ei pysty auttamaan mitenkään ja kun vielä yhteiskuntakin eli lääkärit sun muut tuntuvat siltä kuin juoksisi yhä uudelleen seinää päin. Korotettua vammaistukea sentään saamme, mikä raha kyllä auttaa esim. yli 900€ vuosittaisia lääkekuluja ja jatkuvia miehen töistä poissaoloja palaverien takia maksaessa.
Omaishoitaja en ole, sitä kyllä olen hakenut mutta ei katsottu joitain pisteitä riittäviksi kuitenkaan. Opiskelen tällä hetkellä itse joten siitä saan jonkinlaista henkireikää kyllä. Toisaalta on rankkaakin yrittää tehdä yhtä aikaa montaa asiaa, kuten huolehtia lapsesta ja opiskelusta ja kaikesta muustakin tietysti vielä päälle. En kuitenkaan halua luopua opiskeluistani vaikka välillä käykin mielessä että pitäisikö sitä sittenkin olla ilman mitään rahaa kotiäitinä lapsen takia. Hän käy koulua erityisluokalla joten eihän hän toisaalta päivisin minua mihinkään tarvitse jolloin omat opiskelut hoidan. Illat ovat kaikkein vaikeimmat, silloin lääkityksen teho ilmeisesti on jo suhteellisen heikko ja muutenkin väsyttää ja kiukuttaa itse kutakin.
Kyllä tämä varmaan tästä ajan kanssa vaikka nyt aika epätoivoinen olo onkin. Käyn itseasiassa itsekin terapiassa nyt toista vuotta ja sielläkin pystyn tätä asiaa setvimään. Toisaalta ehkä se setviminen jollain tavalla myös nostaa näitä tunteita pintaan joita olen monta vuotta pitänyt taka-alalla.
Jos joku vain sanoisi minulle että lapseni selviää ja hänelle tulee vielä ihan hyvä elämä niin se jo auttaisi paljon. On todella iso huoli mulla siitä jos lapseni ei koskaan saa vaikka ammattia tai jos hän vaan on masentunut koko elämänsä tai jos hän vaikka tekee itselleen jotain kun tuohon lapsen pahan oloon tulee vielä teini-ikäkin päälle (lapsi on nyt 10v)?
Ja voi että nyt mua alkoi itkettää.. Lapsi tuli äsken tätä kirjoittaessani omasta aloitteestaan omasta huoneestaan antamaan halin ja pusun kun ei ollut saanut unta. Yleensä hän on niin kiukkuinen ja vastustelee kaikkia hellyys-yrityksiä että tuollainen tuntuu aina niin erityisen harvinaiselta ja ihanalta
Taisin ilmaista itseäni vähän huonosti tai sitten tajusin itsekin vasta tuota lukiessani että kyllä mä varmaan enemmän vihainen olen juuri sille "kohtalolle" tai jollekin siitä että lapseni on sairas. Vaikka sitten joskus sitä tyhmyyksissäni lapseen purankin tiuskimalla hänelle vastaan kun en vaan jaksa kuunnella sitä valitusta.
Jotenkin sitä turhautuu vuosien aikana kun tuntuu että ei pysty auttamaan mitenkään ja kun vielä yhteiskuntakin eli lääkärit sun muut tuntuvat siltä kuin juoksisi yhä uudelleen seinää päin. Korotettua vammaistukea sentään saamme, mikä raha kyllä auttaa esim. yli 900€ vuosittaisia lääkekuluja ja jatkuvia miehen töistä poissaoloja palaverien takia maksaessa.
Omaishoitaja en ole, sitä kyllä olen hakenut mutta ei katsottu joitain pisteitä riittäviksi kuitenkaan. Opiskelen tällä hetkellä itse joten siitä saan jonkinlaista henkireikää kyllä. Toisaalta on rankkaakin yrittää tehdä yhtä aikaa montaa asiaa, kuten huolehtia lapsesta ja opiskelusta ja kaikesta muustakin tietysti vielä päälle. En kuitenkaan halua luopua opiskeluistani vaikka välillä käykin mielessä että pitäisikö sitä sittenkin olla ilman mitään rahaa kotiäitinä lapsen takia. Hän käy koulua erityisluokalla joten eihän hän toisaalta päivisin minua mihinkään tarvitse jolloin omat opiskelut hoidan. Illat ovat kaikkein vaikeimmat, silloin lääkityksen teho ilmeisesti on jo suhteellisen heikko ja muutenkin väsyttää ja kiukuttaa itse kutakin.
Kyllä tämä varmaan tästä ajan kanssa vaikka nyt aika epätoivoinen olo onkin. Käyn itseasiassa itsekin terapiassa nyt toista vuotta ja sielläkin pystyn tätä asiaa setvimään. Toisaalta ehkä se setviminen jollain tavalla myös nostaa näitä tunteita pintaan joita olen monta vuotta pitänyt taka-alalla.
Jos joku vain sanoisi minulle että lapseni selviää ja hänelle tulee vielä ihan hyvä elämä niin se jo auttaisi paljon. On todella iso huoli mulla siitä jos lapseni ei koskaan saa vaikka ammattia tai jos hän vaan on masentunut koko elämänsä tai jos hän vaikka tekee itselleen jotain kun tuohon lapsen pahan oloon tulee vielä teini-ikäkin päälle (lapsi on nyt 10v)?
Ja voi että nyt mua alkoi itkettää.. Lapsi tuli äsken tätä kirjoittaessani omasta aloitteestaan omasta huoneestaan antamaan halin ja pusun kun ei ollut saanut unta. Yleensä hän on niin kiukkuinen ja vastustelee kaikkia hellyys-yrityksiä että tuollainen tuntuu aina niin erityisen harvinaiselta ja ihanalta
että lapsesi saa hyvän elämän, ja selviää hyvin elämässään. Hän saa vakituisen työnkin ja puolison joka rakastaa häntä.
Sun ei kannata hermoilla liikaa joka asiasta.
Erittäin vaativa ja haastava erityslapsi. On oltu terapioissa yhdessä jos toisessa. Lääkityksiä yms.
Usein tullut tunne, että meitä vanhempia ei kuunnella tarpeeksi ja ymmärretä tilanteen vakavuutta. Meillä ei ollut tukiverkkoa, jotta olisi saanut hengähdystauon edes hetkeksi.
Lopulta haimme meille tukiperheen ja saimme pitkän odottelun jälkeen. Se oli alkuun ihanaa ja toi helpotust aja valoa arkeen. Auttoi jaksamaan, kun oli aina tiedossa se 1 vapaa viikonloppu.
Tuota herkuua kesti vuoden. Sitten alkoi notkahdus ja kunnon suisto alamäkeä kohti. Ongelmat paheni niin kotona, kuin koulussa.
Meillä on takana nyt usean kuukauden sairaalajakso. Se oli raastavaa, mutta myös helpottavaa. Sieltä alkoi tulla muille tahoille samaa singnaalia mitä me vanhemmat olimme jo kauan toitottaneet ja tuoneet sitä hätäämme esille. Nyt lapsi on asunut laitoksessa vajaan vuoden. Sekin on rankkaa, mutta helpotusta myös.
Saa olla vihainen. Saa olla väsynyt. Pitää ymmärtää omat rajansa ja jaksamisensa. Lapsen parasta tässä kuitenkin ajatellaan.
Itse näen, että olet liian väsynyt tilanteeseen. Tee jotain ja hae apua. Lapsi kasvaa ja ongelmat laajenee. Mitä enenmmän aikaa menee niin sitä kauemmin kestää se hoito siellä toisessa päässä.
Ihan oman itsesi, perheesi ja lapsesi takia toimi jo huomenna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ollut yhteydessä Omaiset mielenterveystyön tukena ry:hyn. Jos et, sieltä voit saada vertaistukea sekä apua viranomaisten ja lääkäreiden kanssa toimimiseen. En vain ymmärrä, miksi et halua lastasi terapiaan? Lääkkeet ja terapia tukevat usein toisiaan. Mielenterveysongelmissa se oikean lääkityksen löytäminen on työn ja tuskan takana ja omaisilta vaaditaan paljon. Hyvä, että olet itse lähtenyt hakemaan apua, sillä lapsesihan on syytön sairauteensa ja tarvitsee tukeasi.
Kuulutko johonkin liittoon tai järjestöön, joka voisi järjestää lomaa/vertaistukea? Asioiden on tapana järjestyä, älä anna epätoivolle ylivaltaa!
SÄ voit olla vihainen lapsellesi, mutta et siitä että hän on sairas.
Sä voit olla vihainen siitä, että lapsi on sairas, mutta et hänelle. Tuskin hän on sairauttaan valinnut.
Onko sulla mitään omaa, mitään mikä olisi sua ja sulle sinuna itsenäsi - ei erityislapsen äitinä? JOtain harrastusta? Jotain mistä tulee hyvää oloa? Jotain, missä rentoudut? Tarvit jotain sellaista ehdottomasti.
Mitä sä haluaisit sen terapian tilalle?