Olitko koulukiusaaja, koulukiusattu, molempia, vai neutraali?

Olin pääasiassa neutraali, mutta joskus heittelin vitsiä jonka joku saattoi tulkita kiusaamiseksi.

Varmaan eri vaiheissa kaikkia noita. Silloin ei tehty asiasta numeroa vaan koetettiin selvitä itse.

Valitettavasti olen syyllistynyt kiusaamiseen porukan mukana, mitä olen jälkeenpäin katunut.

Onpa paljon kiusattuja.

Tytöt osasivat sanallisesti kiusata mua että itku pääsi. Pojat yrittivät fyysisesti. Yksikin poika tuli ja yritti riuhtoa mun polkupyörän pois mun käsistä. Pidin kiinni ja seisoin hievahtamatta. Poika täysillä voimilla yritti repiä ja kommentoi:miten sä oot noin vahva? Päästi pyörästä irti ja lähti juoksemaan. Sitä samaa se on näin aikuisena. Naispuoliset kollegat herjaa kamalia suustansa. Nyt ei mene enää tunteisiin sentään. Ihmettelen miten niillä viiraa päässä ja tajuan sen kumpuavan sieltä heidän omien vanhempien kautta kasvatuksesta. Melkein tunnen sääliä, enemmän ihmetystä. Jämähdän oikeastaan miettimään millanen lapsuus tolla herjoja huutavalla oikein on ollu. Ei ainakaan onnellinen. Mulla oli onnellinen lapsuus sentään.

Vierailija kirjoitti:

Onpa paljon kiusattuja.

Luetaan sitä palstaa.. ei voi tulla yllätyksenä.

Varmaankin kouluhistorian aikana  kaikkea tuota joissain vaiheessa.

Kansakoulussa noin vuonna 1970: pojat (opettajan oma poika etunenässä) kantoivat välitunnilla tyttöjä lumipenkan taakse ja puristelivat rintoja yms.  Siis aivan järkyttävää näin tästä ajasta ajatellen. Opettaja varmasti tiesi, muttei puuttunut mitenkään. 

Kouluaikanani (pääosin 90-luvulla) en mielestäni ollut kiusattu, mutta nykyisten kriteereiden mukaan varmaankin olin. En vain pitänyt mitenkään kovin ihmeellisenä, että tuolille laitettiin nastoja tai ulkovaatteet piilotettiin, en edes sitä kun nimiteltiin tai naureskeltiin mulle. En ole tästä mitenkään erityisesti kärsinyt vaikkei se kivaakaan ollut.

Ala-asteella kiusattu useampana vuonna. Kiusaaminen ilmeni jatkuvana nimittelynä. Neljännen ja viidennen luokan sain olla neutraali kun pääkiusaaja oli jollain tarkkailuluokalla. Muut kiusaajat eivät kiusanneet ellei tämä yksi ollut yllyttämässä. 

Yläasteella olin neutraali. Valitsen yläasteen kahdesta vaihtoehdosta sen perusteella, etten mene kiusaajan kanssa samaan kouluun. 

Täytyy ihmetellä että en joutunut kiusatuksi. Olin ylipainoinen poika, mutta sosiaalisesti hyvä. Ehkä se suojasi. En myöskään ollut ihan herkkä, eli jos joku tuntematon huusi läskiä niin ohitin koko jutun. Mutta sitäkin kävi todella harvoin. Ylipainostani huolimatta olin mukana jopa urheilemassa muiden kanssa ja pärjäsin kohtuullisesti pallopeleissä. Ysäriltä nämä muistot.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy ihmetellä että en joutunut kiusatuksi. Olin ylipainoinen poika, mutta sosiaalisesti hyvä. Ehkä se suojasi. En myöskään ollut ihan herkkä, eli jos joku tuntematon huusi läskiä niin ohitin koko jutun. Mutta sitäkin kävi todella harvoin. Ylipainostani huolimatta olin mukana jopa urheilemassa muiden kanssa ja pärjäsin kohtuullisesti pallopeleissä. Ysäriltä nämä muistot.

Minäkin olin sosiaalinen läski. Kavereita oli paljon. Huutelut tuli lähinnä tuntemattomilta, mutta ne ei olleet toistuvia koska kaverini tunsi kavereita jotka sitten antoivat olla kun tajusivat että olen sen ja sen kaveri. Minäkin pelailin pallopelejä ei se lihavuus sitä estänyt. Siihen aikaan lihavatkin liikkui eikä olleet kotona netissä (nettiä ei ollut).

Neutraali eli käytännössä mahdollistaja. 

Vierailija kirjoitti:

Neutraali eli käytännössä mahdollistaja. 

Ei lapsilta voi vaatia puuttumista. 

Olin puolustaja. Puolustin kiusattuja.

Omat luokkakaverit tykkäsivät minusta aina ja kaikkialla.

Kun olin seiskalla, jotkut ysiluokkalaiset hyppivät silmille, mutta eiköhän se ollut aika tavallista.

Onneksi näitä häiriköitä ei tarvinnut kauaa kärsiä

Minä olin se tyyppi jota kukaan ei uskaltanut kiusata ja muiden kiusaaminen taas ei minua kiinnostanut. En kyllä halunnut olla muiden oppilaiden kanssa muutenkaan tekemisissä, säälittäviä vässyköitä.

Opettajien kiusattu seitkytluvun puolivälissä. Näitä nyt mietin eläkkeellä ollessani. Järkyttävää oli. Onneksi löytyi yksi opettaja, joka huomasi lahjakkuuteni. Siitä nousin...

Siitä kiitollisena.

Mua on kiusattu vähän ja olen myös joskus ollut mukana kiusaamisessa - silloin tuntui hyvältä olla itse vaihteeksi siinä roolissa vaikka samalla hävettikin. Mutta nuo oli kaikki kyllä onneksi pientä eikä mitään systemaattista tai usein toistuvaa.

Minä olin koko teini-ikäni kiusattu,  se jätti sieluuni ikuiset haavat.  Kuten joku edellinen kirjoittaja omalta osaltaan, minäkin ymmärrän kiusaajien kotioloissa olleen jotain vialla.  Pari ystävää minulla kuitenkin oli, samoin turvallinen perhepiiri.  Säilyin sen vuoksi järjissäni mutta nuo nuoruusvuodet saavat minut vieläkin surun ja ahdistuksen valtaan.  Ulkoisesti elämässäni kaikki hyvin, mutta joudun kuin hälytystilaan jos elämässäni tulee vastoinkäymisiä.  Se on seurausta menneistä vuosista jolloin en pystynyt puolustautumaan henkiseltä julmuudelta.