Kokemuksia lapsen pitkäkestoisesta terapiasta?

(tämän yhden kerran, jos joku tietäisi....!)



-ap

kaksi kertaa viikossa. Ongelmina ADHD ja psyykkisen kehityksen jumiutumat, omasta mielestäni suurin ongelma tällä hetkellä keskittymisen lisäksi masennus ja itsetunto-ongelmat.



Meille ei terapian alussa esitetty mitään vaihtoehtoja koska koko diagnoosin saanti ja tutkimusjakso oli niin kaoottista vanhempien syyttelyä (olen tästä joskus täällä avautunutkin). Sanottiin vain että joko osastohoito (joka ei tullut kysymykseen luottamuspulan vuoksi), tämä terapia tai sitten huostaanotto.



Näin jälkikäteen tuntuu että vaikka lapsemme arvioitiinkin kykeneväksi yksilöpsykoterapiaan niin hänelle olisi kuitenkin jokin toinen muoto ollut parempi, esim. jonkinlainen seikkailuryhmä (millaista toimintaa tiedän täällä olevan ainakin joillekin potilasryhmille) tai muuten ryhmämuotoinen, toiminnallinen terapia. Sellainen jossa keskityttäisiin onnistumisen kokemuksiin ja oman itsensä voittamisen kokemuksiin.



Nykyinen terapia on sellaista että terapeutti ei itse kysele lapselta mitään ja koska lapseni on sellainen kuin on niin hän ei myöskään mielestäni terapiassa käsittele vaikeita aiheita. Ymmärrän että tällaisessa toiminnassa on jokin pointti mutta lapsessa ei ole ollut sitten minkäänlaista edistymistä tässä yli 1,5 vuoden aikana, itsetunto ja mieliala on vaan laskenut.



Puhuttiinkin lapsen nykyisen lääkärin kanssa (jonka kanssa yhteistyö sujuu) että voisi ehkä tämän tai viimeistään seuraavan terapiavuoden jälkeen vaihtaa johonkin ryhmämuotoiseen toimintaan/terapiaan. Myös masennuslääkitystä harkitaan jos ei tilanne parane kevääseen mennessä.

kaksi kertaa viikossa. Ongelmina ADHD ja psyykkisen kehityksen jumiutumat, omasta mielestäni suurin ongelma tällä hetkellä keskittymisen lisäksi masennus ja itsetunto-ongelmat. Meille ei terapian alussa esitetty mitään vaihtoehtoja koska koko diagnoosin saanti ja tutkimusjakso oli niin kaoottista vanhempien syyttelyä (olen tästä joskus täällä avautunutkin). Sanottiin vain että joko osastohoito (joka ei tullut kysymykseen luottamuspulan vuoksi), tämä terapia tai sitten huostaanotto. Näin jälkikäteen tuntuu että vaikka lapsemme arvioitiinkin kykeneväksi yksilöpsykoterapiaan niin hänelle olisi kuitenkin jokin toinen muoto ollut parempi, esim. jonkinlainen seikkailuryhmä (millaista toimintaa tiedän täällä olevan ainakin joillekin potilasryhmille) tai muuten ryhmämuotoinen, toiminnallinen terapia. Sellainen jossa keskityttäisiin onnistumisen kokemuksiin ja oman itsensä voittamisen kokemuksiin. Nykyinen terapia on sellaista että terapeutti ei itse kysele lapselta mitään ja koska lapseni on sellainen kuin on niin hän ei myöskään mielestäni terapiassa käsittele vaikeita aiheita. Ymmärrän että tällaisessa toiminnassa on jokin pointti mutta lapsessa ei ole ollut sitten minkäänlaista edistymistä tässä yli 1,5 vuoden aikana, itsetunto ja mieliala on vaan laskenut. Puhuttiinkin lapsen nykyisen lääkärin kanssa (jonka kanssa yhteistyö sujuu) että voisi ehkä tämän tai viimeistään seuraavan terapiavuoden jälkeen vaihtaa johonkin ryhmämuotoiseen toimintaan/terapiaan. Myös masennuslääkitystä harkitaan jos ei tilanne parane kevääseen mennessä.

Meilläkin tuo luottamuspula on jarrutellut asioita, vaikka nykyisen terapiamuodon -ja lääkärin- kanssa meneekin ihan ok. Mutta nyt olisi tosiaan vaihtoehtona tuo mainitunlainen vaihtoehto.

Lapsi on todettu sopivaksi pidempikestoiseen terapiaan, mutta kuten teilläkin, näkisin jonkun toiminnallisen mahdollisuuden parempana... Hankalia asioita. Parikin vuotta on aika pitkä aika, ja jos se osoitatutuukin vääräksi valinnaksi -- no, se pistää miettimään.

Selitettiinkö teille, kuinka esim. huostaanotto olisi parantanut tilannetta? Meillä kun se vaihtoehto tuli silmille kuin ryöppy kylmää vettä, ilman perusteluja.

-ap

tavalla kuin sillä että se vain täytyy tehdä jos me (vanhempina) emme ole yhteistyökykyisiä eli toisin sanoen jos jatkamme eri mieltä olemista hoitavan tahon kanssa lapsen oireiden syistä (jotka siis oli heidän mukaansa perheolot). Lapsen papereissa mm. lukee aika sanatarkkaan näin: "palaverissa ei päästy rakentavaan keskusteluun koska äiti oli jatkuvasti eri mieltä asioista" -> Rakentava keskustelu edellyttää samaa mieltä olemista?



No, onneksi meidän kohdalla sosiaalitoimiston tädit olivat hiukan eri mieltä tämän lääkärin kanssa eikä huostaanottoa lähdetty toteuttamaan koska he eivät nähneet perheemme oloissa mitään ongelmaa. Asiaa auttoi myös yksityisellä toteutetut tutkimukset joissa nuo neurologiset häiriöt todettiin (julkisella niitä ei oltu todettu vaan keskittymisongelmat ja häiriköinti koulussa laitettiin vanhempien piikkiin täysin).



Kyllä minä sinuna vaatisin esille kaikki vaihtoehdot mitä paikkakunnallanne on tarjota. Hyvä jos nykyiseen lääkäriin on luottamusta, se mahdollistaa varmasti pitemmän päälle paljon hedelmällisemmän keskustelun siitä mikä olisi lapsellenne paras terapiamuoto. Suosittelen kyllä ottamaan selvää niistä ryhmämuotoisista ja toiminnallisista vaihtoehdoista vaikka jokaine lapsi tietysti yksilö onkin. Ja voimia, minä ainakin olisin tarvinnut niitä hieman enemmän.

ja täällä on lukuisia aluepoliklinikoita, joita voi jopa vaihtaa, kiitos nykyisen lääkärin/hoitavan tahon. Ja sama juttu meilläkin oli, "rakentava keskustelu/yhteistyö" tarkoittanee lähes aina sitä, että on samaa mieltä kaikesta hoitavan tahon kanssa. Myöskään meillä sos.puolen ihmiset eivät nähneet mitään ongelmia perheoloissa, päinvastoin.



On aika kummallista, miten vähän tukea vanhemmat näissä tilanteissa saavat, vaikka sen luulisi näin maallikkona olevan koko perheen edun mukaista + edullinen ja ihmisläheinen vaihtoehto. Vaatimuksia kyllä riittää. Pitäisi jaksaa, pahimmoillaan yksinkin. Ja sietää syytöksiä ja kuonaa.



Lasten mielenterveyttä käsittelevässä (ammatti)kirjallisuudessa on paljon mielenkiintoisia tutkimustuloksia taulukoineen, eräänlaisia "todennäköisyyksiä" käytöksen perussyistä. Ymmärrän toisaalta niiden perusteella, millaisia diagnooseja tällaisista lapsista voidaan vetää :/

Terapiaa kun on niin montaa sorttia...

pari kertaa viikossa -tyyliin, arviotu kesto n.2 vuotta.



Aiemmin kävimme koko perhe perheterapiassa, mutta siitä ei löytynyt apua lapsen masennus- ja itsetunto-ongelmiin :(



-ap