Itketkö koskaan julkisesti?

itkin usein kotimatkalla bussissa.

En ole ihan kaduilla tai busseissa porannut.

niin pystyn hillitsemään tunteeni.

Julkisesti itkeminen on itselleni noloa. En tosin osaa suhtautua jos joku muu alkaa itkemään lähelläni, yritän vain saada tilanteen loppumaan mahd. nopeasti.

kun kirpparilla olleet iki ihanat retrovaunut meni ennen kun kerkesin itse ostaa ne. Olin niin pettynyt että vollotin varmaan puoli tuntia. Ja bussilla piti kulkea. Olin varmaan näky. Kaiken lisäksi menin itkettyneine naamoineni kahvilaan piristämään itseäni jäätelöllä.

sillä mun elämäni on perseestä. Mulla ei ole mitään eikä ketään, olen aivan yksin ongelmieni kanssa. En välitä enää vaikka muut ihmiset pitää minua outona. Itken kun itkettää, naura en koskaan.

ja sekin itkettää.

itkettyneen näköisenä. Itken helposti. Pomo kutsui minut taannoin huoneeseensa ja alkoi syyttä (ei osannut konkreettisesti sanoa työni epäkohtia tms) syyttä minua. Purskahdin hillittömään itkuun. Hävetti. Haluaisin olla hillitty ja jämäkkä. Itksen myös, kun suutun ja kiihdyn.

varsinkin vaikeista asioista keskustellessa tulee usein tippa silmään. Olen tällä hetkellä todella stressaantunut ja töissä revitään joka suuntaan. On tullut itkettyä sielläkin (yleensä kuitenkin pystynyt sen peittämään). Joskus väsymys ja kiukku on purkautunut itkuksi sitten viimeistään kotimatkalla autossa.

Yritän kuitenkin viimeiseen asti olla itkemättä, jos olen julkisella paikalla. Olen herkkä ja itken helposti.

Meiltä on muutama vuosi sitten kuollut lapsi. Siinä yhteydessä on hävinnyt kaikki nolouden tunteet. Mua ei haittaa yhtään itkeä julkisesti. Itken aika herkästi jos olen kovin onnellinen jonkun puolesta, sen lisäksi surulliset ja haikeat uutiset tuovat kyyneleet. Viimeksi itkin lääkärissä eilen kun vein yhtä elävistä.



Itken jos itkettää. En usko mua enää itkettävän sen useammin tai enemmän kuin ennen lapsen kuolemaa. En vaan pidättele niitä.

ja se oli silloin kun näin isäni ruumishuoneella ja hyvästit jätin.

Mä itken muutoinkin tosi harvoin vaikka olisi kuinka paha olla. Olen aina ajatellut, että itkeminen on tavallaan heikkoutta. En tiedä, mistä moinen ajattelu mahtaa edes kummuta.

Raskaana ollessa kyynelhanat aukesivat erittäin herkästi, nolotti jo olla kostein silmin ja vuotavin nenin joka paikassa, töissäkin.



Nykyään meinaa mennä pokka aika usein, koska minultakin on kuollut vauva, kuten aiemmalta vastaajaltakin. Se tapahtui alle vuosi sitten. Itkettää, jos tulen yhtäkkiä ajatelleeksi vauvaa julkisella paikalla. Viimeksi lauantaina vein vanhimman pojan yhteen lasten liikuntatapahtumaan juoksentelemaan ja siellä soitettiin yllättäen vauvan hautajaisissa soinutta laulua (Maan korvessa kulkevi lapsosen tie). Oli aika lailla hankaluuksia itkun pidättelemisessä, mutta en todellakaan tykkää kyynelehtiä julkisesti.

mutta kun äitini kuoli sairaalassa, itkin potilashuoneessa ja käytävällä ja varmaan vielä parkkipaikallakin sukulaisteni kanssa.. Silloin jotenkin hämärtyi tuo kynnys.. ei niin välittänyt tuijottelijoista. Samoin olen itkenyt keskenmenojeni yhteydessä sairaalassa.



Ja hautajaisissa tietysti.

En ole itkenyt omien mummojeni ja ukkieni kuolemaa. Vanhempien kuolemat tulee kyllä itkettämään muttei hautajaisissa vaan ihan omissa oloissani. Olen tunnekylmä persoona, minua ei itketä jutut mitkä ei henkiökohtaisesti minua kosketa, enkä todellakaan osaa itkeä siellä missä pitäisi.

Enkä ole provo,

En koskaan