Lue keskustelun säännöt.
Muita päälle kolmekymppisiä, jotka ei kaipaa perhettä mutta jotain yhteisöllisyyttä kyllä
18.11.2025 |
Itse olen nyt 32 vuotiaana naisena havahtunut siihen, että minusta olisikin ehkä mukavinta elämää elää yksin, kenties satunnaisilla lähemmillä miesystävillä ja useilla mies- ja naiskavereilla. Niiden kanssa kyläiltäisiin spontaanisti, käytäisiin vaikka auttelemassa kodin askareissa, aina löytyisi joku kaveri jonnekin reissulle ja sitten olisi myös aikaa panostaa omaan työhön. Siis vähän sellainen elämä jota monet syrjseuduilla asuvat poikamiehet elelevät. Istuvat yhdessä jossain tallissa korjailemassa jotain koneita, käyvät metsällä, istuvat huoltoasemilla kahvilla ym, menevät spontaanisti toiselle kylään ilmoittamatta, eikä toisen tarvitse keskeyttää sitä hommaa mitä oli kotonaan tekemässä.. siis sellaista todella rennon oloista elämää.
No ongelmani vaan taitaa olla se että naisille ei juurikaan ole tällaista tarjolla. (Sinkkuja) mieskavereita tulisi kyllä kylään silloin tällöin, mutta heilläkin varmaan toiveissa joku enempi. No sitten jos sattuisin jonkun miessuhteen löytämään niin siinä kaikkoaisi nämä kaikki mieskaverit ja sellainen yhteinen hengailu. Nykyiset naispuoleiset kaverit taas säntillistä elävät perhe-elämäänsä lasten ehdoilla, joten tällainen minun haaveilema elämäntapa ei kyllä heidän muottiinsa istu. Välillä toivon että olisimpa syntynyt mieheksi, en siis ole miesmäinen olemukseltani (vain ammatti miesvaltaiselta alalta). Saiko kukaan kiinni ajatuksistani?
Kommentit (16)
En kommentoi muuta kuin että sulla on hiukan vääristynyt kuva syrjäseutujen poikamiehien elämistä. Moni on hyljeksittyjä yhteisöissään ja lähimpään naapuriinkin voi olla kilometrikaupalla matkaa. Ovat yleensä myös yksinkertaisia eivätkä siksikään saa oikein ihmissuhteita.
Terveisin pienessä kyläyhteisössä kasvanut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse vastaavassa tilanteessa ja koen, että Suomessa tällaisessä tilanteessa jää vähän yksin. Muutin siis ulkomaille sellaiseen maahan, jossa on luontaisesti enemmän yhteisöllisyyttä. Toki muutto ulkomaille ei ole kaikille mahdollista.
Onneksi länsimaissa lapsettoman sinkut ovat havahtuneet siihen että jos toisella on lapsi niin siitä ei tule mitään.
Täällä 30-vuotias nainen ja kelpaisi oikein hyvin. Itsekin viihdyn paljon yksin mutta yhteisöllisyyttä kaipaan. Juurikin tuollaista normaalia, rentoa olemista. Luonto ja askareiden parissa viihtyminen. Mentäisiin laavulle keittämään kahvit. Vitsit kun kaipaisin hyviä ihmisiä ja seuraa elämääni.
Vierailija kirjoitti:
Onneksi länsimaissa lapsettoman sinkut ovat havahtuneet siihen että jos toisella on lapsi niin siitä ei tule mitään.
Joo mistään en ole varmaan niin varma kuin siitä etten rupea mihinkään suhdevirityksiin miehen kanssa jolla on lapsia. En itseään ihan velaksikaan nimittäisi muttei varsinaisesti mitään vauvakuumetta tai perhehaaveita ole ilmennyt. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen viisikymppinen ikäni sinkkuna elänyt. Tykkäisin myös juuri tuollaisesta yhteisöllisyydestä. Ei ole mun elämässä koskaan sellaista kuitenkaan ollut, aika erakkona olen elänyt siitä asti kun 32-vuotiaana muutin työn perässä Helsinkiin kotipaikkakunnalta, ja sukulaiset jäi sinne. 18 vuoden asumisen jälkeen en tunne täältä ketään.
Vierailija kirjoitti:
En kommentoi muuta kuin että sulla on hiukan vääristynyt kuva syrjäseutujen poikamiehien elämistä. Moni on hyljeksittyjä yhteisöissään ja lähimpään naapuriinkin voi olla kilometrikaupalla matkaa. Ovat yleensä myös yksinkertaisia eivätkä siksikään saa oikein ihmissuhteita.
Terveisin pienessä kyläyhteisössä kasvanut
Joo on varmasti noitakin. Itse siis tarkoitin sellaisia ei syrjäytyneitä/alkoholisoituneita vaan suht normaaleja, on niitäkin, olen nähnyt. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin, mistä puhut. Olen itse nelikymppinen, lapseton ja hiljattain eronnut. En haaveile enää jakavani asuntoa muiden kanssa. Haluaisin silti yhteisön lähelleni. Parikymppisenä tehdyt kaverit ovat muuttaneet niin kauas, että nopeita ja joustavia suunnitelmia ei voi enää tehdä.
Olisi ihanaa löytää samanhenkistä seuraa lähistöltä. En tiedä, pitäisikö sitä vaan rohjeta juttelemaan jollekin, joka tulee lenkkipolulla vastaan ja kokeilla onneaan, voisiko siinä olla uusi kaveri.
Itsekin olen miettinyt että missä niitä kavereita kohtaa. Tuntuu että miehet on tässä paljon rennompia, siis ettei tarvitse olla mikään täydellinen uusi sydänystävä jonka ottaa elämäänsä vaan ihan jotain tyyliin hyvänpäiväntuttuja, joiden luokse saatetaan yhtäkkiä poiketa kylään vaikkei olisi puoleen vuoteen oltu yhteydessä jne tai tavattu vasta äskettäin ja jo voidaan yhdessä korjata jotain moottoria parin päivän päästä. Ap
Yhteisyyttä voi kokea vaikka jumpparyhmissä, vaikka ei puhuttaisi mitään. Jos haluaa sitten joku keskustelu. Mutta jumppa tai muussa harrastusryhmässä on turha odottaa että muut haluaa jutella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutkikaa tarkemmin kotikaupunkinne ja lähialueen yhteisöjä ja tapahtumainfoa. Itse löysin omasta kaupungistani mukavan yhteisön netistä etsimällä ja nähdään viikottain erilaisen mukavan tekemisen merkeissä. Esim. täällä kommenteissa mainitut askartelu, laavulle lenkkeily tai ihan vain juttelu kahvikuppien ääressä. Isoin kynnys on etsiä se yhteisö ja mennä tapahtumiin ensimmäistä kertaa yksin.
Vierailija kirjoitti:
Yhteisyyttä voi kokea vaikka jumpparyhmissä, vaikka ei puhuttaisi mitään. Jos haluaa sitten joku keskustelu. Mutta jumppa tai muussa harrastusryhmässä on turha odottaa että muut haluaa jutella.
No olen tässä jumppaillut eri ryhmissä kohta kuuden vuoden ajan niin ei siellä kyllä mitään yhteisöllisyyttä synny :D Yhdessä luovan tekemisen harrastusryhmässä on pienesti, kun jutellaan siellä niitä näitä mutta kuulostaa sille että kaikilla on niin vahvasti omat (kiireiset) elämät ettei sinne uusia ihmisiä mahdu. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä 30-vuotias nainen ja kelpaisi oikein hyvin. Itsekin viihdyn paljon yksin mutta yhteisöllisyyttä kaipaan. Juurikin tuollaista normaalia, rentoa olemista. Luonto ja askareiden parissa viihtyminen. Mentäisiin laavulle keittämään kahvit. Vitsit kun kaipaisin hyviä ihmisiä ja seuraa elämääni.
Tuo olisi ihanaa! Joo jos löytyisi puoliso niin sen kanssa voisi tehdä noita juttuja mutta koen että elämäni jäisi silti jotenkin ontoksi vain yhden ihmisen kanssa olemalla. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin, mistä puhut. Olen itse nelikymppinen, lapseton ja hiljattain eronnut. En haaveile enää jakavani asuntoa muiden kanssa. Haluaisin silti yhteisön lähelleni. Parikymppisenä tehdyt kaverit ovat muuttaneet niin kauas, että nopeita ja joustavia suunnitelmia ei voi enää tehdä.
Olisi ihanaa löytää samanhenkistä seuraa lähistöltä. En tiedä, pitäisikö sitä vaan rohjeta juttelemaan jollekin, joka tulee lenkkipolulla vastaan ja kokeilla onneaan, voisiko siinä olla uusi kaveri.
Itsekin olen miettinyt että missä niitä kavereita kohtaa. Tuntuu että miehet on tässä paljon rennompia, siis ettei tarvitse olla mikään täydellinen uusi sydänystävä jonka ottaa elämäänsä vaan ihan jotain tyyliin hyvänpäiväntuttuja, joiden luokse saatetaan yhtäkkiä poiketa kylään vaikkei olisi puoleen vuoteen oltu yhteydessä jne tai tavattu vasta äskettäin ja jo voidaan yh
Miehissä kuitenkin on vielä paljon enemmän niitä totaaliyksinäisiä kuin naisissa. Ekstrovertimmät on tuollaisia kuin kuvaat, varsinkin nuoremmat, mutta suomalaisista miehistä aika vähän on tuollaisia lopulta. Tutkitusti iso syy miksi miehet pääsee avioerosta huonommin yli kuin naiset on, että heillä ei ole välttämättä mitään muita ihmissuhteita kuin se puoliso, ja sitten kun se menee, alkaa oireilla yksinäisyyttä esim. juomisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa välillä mietin. Erityisesti olisi hienoa sekin, että voisi jopa joulua ja muita juhlia viettää jollain porukalla, joka ei olisi se lapsuuden perhe tai oma aikuisuuden perhe. Itselläni tosin on parisuhde, mutta lapsia ei ole eikä tule. Kahdestaankin on ihan kivaa joo, mutta tykkäisin sellaisesta yhteisöllisyydestä. Kyllä tämä on monilla meidän ikäisillä haaveissa globaalilla tasolla, mutta vaikea uskoa, että Suomessa toimisi.. täällä on niin vähän ihmisiä, ja suurin osa pyörii perheensä kanssa.
Mulla on mies mutta ei muita kavereita. Olen arvellut syyksi että olen lapseton, ja joku sanoikin ettei lapsettomilla ole mitään yhteistä niiden kanssa joilla ei ole lapsia. Lisäksi mielipiteeni ja maailmankatsomukseni eroavat valtavirrasta ja keskustelen mieluummin syvällisiä kuin small talkia. Mutta voi olla että tilanteeni ei johdu vain näistä, koska niin moni on yksin. Myös monet joilla on lapsia ja tavalliset mielipiteet. Ehkä tää suomalaisuus on vaan tällaista.
Ymmärrän hyvin, mistä puhut. Olen itse nelikymppinen, lapseton ja hiljattain eronnut. En haaveile enää jakavani asuntoa muiden kanssa. Haluaisin silti yhteisön lähelleni. Parikymppisenä tehdyt kaverit ovat muuttaneet niin kauas, että nopeita ja joustavia suunnitelmia ei voi enää tehdä.
Olisi ihanaa löytää samanhenkistä seuraa lähistöltä. En tiedä, pitäisikö sitä vaan rohjeta juttelemaan jollekin, joka tulee lenkkipolulla vastaan ja kokeilla onneaan, voisiko siinä olla uusi kaveri.