Olenko kunnianhimoton kun en halua edetä työelämässä?

Sama täällä, ja varmasti ihmiset mieltävät minut kunnianhimottomaksi tai tyhmäksi. En vain halua pyhittää koko elämääni työlle.

Täällä sama.Työ on vain pakollinen paha mikä pitää suorittaa.Haluan tehdä vain sen minkä jo osaan enkä edetä yhtään mihinkään.Enkä todellakaan halua mitään vastuu tehtäviä.

Ei, sää oot vaan normaali.

Mutta pitää yletä edetä vaihtaa työpaikkaa kerran kolmeen vuoteen jotta palkkanousee ja sijoittaa sijoittaa sijoittaa. Muuten on paha ihminen. 🥺

Olet, mutta ei siinä mitään pahaa ole. Aika suuri osa meistä on sellaisia, ettei kaivata kuin taviselämää, ja työ on vaan pakollinen paha jota on tehtävä sen rahoittamiseksi. Itse olen aina pyrkinyt siitä työstä pääsemään vähällä, joten en missään nimessä ole halunnut edetä vaativampiin tai vastuullisempiin tehtäviin. Saan riittävästi palkkaa rivikoodarina, en todellakaan halua lisää stressiä, painetta ja vastuita muissa rooleissa.

Vierailija kirjoitti:

Olet, mutta ei siinä mitään pahaa ole. Aika suuri osa meistä on sellaisia, ettei kaivata kuin taviselämää, ja työ on vaan pakollinen paha jota on tehtävä sen rahoittamiseksi. Itse olen aina pyrkinyt siitä työstä pääsemään vähällä, joten en missään nimessä ole halunnut edetä vaativampiin tai vastuullisempiin tehtäviin. Saan riittävästi palkkaa rivikoodarina, en todellakaan halua lisää stressiä, painetta ja vastuita muissa rooleissa.

Entä jos haluaakin kehittyä elämän muilla osa-alueilla, onko silloinkin kunnianhimoton kun ei ole kiinnostunut urakehityksestä? Onko kunnianhimotonta tavoitella joka vuosi parempaa aikaa maratonilla? Onko kunnianhimotonta yrittää kirjoittaa julkaisukelpoinen romaanikäsikirjoitus? On todella kapeakatseista ajatella, että työlle eläminen on ainoaa todellista elämää ja että urakehitys on ainoaa oikeaa kehittymistä.

Vierailija kirjoitti:

Mutta pitää yletä edetä vaihtaa työpaikkaa kerran kolmeen vuoteen jotta palkkanousee ja sijoittaa sijoittaa sijoittaa. Muuten on paha ihminen. 🥺

sijoittamisessa ei ole mitään vikaa. terveisin työmarkkatukilainen ikityötön.

Täällä toinen, tai monesko lienen, samanlainen. Olin koulussa aina luokkani tai jopa koulun parhaimmistoa aika vähällä työllä. Mutta kun ei ole yhtään minkäänlaista mielenkiintoa opiskella samaa alaa enemmän, saada titteleitä tai tutkintoja, vastuuta ja rahaa. Opinnoissa on aina liian hidas tempo ja täytteenä 90% asiaankuulumatonta diipadaapaa.

Sen sijaan olen tehnyt myyjän töitä monissa paikoissa (monipuolisesti kokemusta) ja pätkätöitä eri aloilla. Osaan aika monipuolisesti käytännön töitä, minua kyllä kiinnostaa oppia uusia asioita koko ajan. Siksi kyllästyn töihin aika nopeasti jos ei ole mahdollisuutta oppia uutta. Minä en ole se muutosvastarintainen keski- ikäinen vaan innokkaampi oppija kuin nuoret. Meitä on joka junaan.

Mutta ennen kaikkea kyllästyn ihmisiin, en voisi kuvitellakaan olevani samojen ihmisten kanssa töissä 20v tai kauemmin. Viisi vuotta on maksimi mitä olen samassa työssä ollut ja voin sanoa että olisin voinut tehdä mrhia jo siinä ajassa.  Kyllä sen vaan ihmisestä huomaa aika äkkiä kuka on ollut 30v samoissa töissä, urautunut, yksinkertainen, avuton monissa asioissa. Muutosten pelko on suuri.

Et ole. Kaikkien ei ole pakko edetä urallaan ja pitää olla muutakin elämää kun vain työ.

Fiksu olet. Suomessa verotus tappaa kaiken kunnianhimoisen urakehityksen. Teet 50% enemmän työtä, josta saat 20% enemmän bruttopalkkaa. Verotuksen jälkeen nettotulot +10%. 

Itse olin aikoinaan ammatillisesti kunnianhimoinen. En ollut kiinnostunut kiipeämään organisaatiossa, mutta kehitin itseäni asiantuntijana ja muutin ulkomaille mielenkiintoisten töiden perässä. Aikaa myöden se näkyi palkassa siten että en ollut kaukana kuusinumeroisesta vuosipalkasta. Sitten tuli avioero ja sikäläisen lain mukaan piti maksaa isot elarit niin lapsille kuin eksällekin niin että itselleni jäi käteen vain laissa määrätty minimi. Eksäni asianajaja kyttäsi jatkuvasti nousisiko palkkani niin että hän voisi mitata ulos kaiken hyödyn. Tämä pisti ajattelutapani uusiksi enkä enää hakeutunut vaativampiin tehtäviin, tein töissä vain minimin ja pohdin mitä elämässäni haluaisin tehdä.

Muutin takaisin Suomeen saatuani työpaikan ja hakeuduin riviasiantuntijaksi. Asun omakotitalossa maaseudulla, kulutan melko vähän ja elämän hyvät hetket koostuvat pienistä asioista. Vapaa-ajallani en mieti töitä enää ollenkaan.

Jälkeen päin ei enää harmita että lupaava ura katkesi ulkomailla.