Onko yksinhuoltajia paikalla?

Olisi tosiaankin pitänyt ajatella asiaa vähän siinä vaiheessa kun tuli jaeltua pesää kaikille ja heidän lapsiaan tässä nyt hyysäilen. Kiitos kovasti!

Ihan varmasti joskus kaikkia yksihuoltajia rassaa jatkuva asioista huolehtiminen, mutta mä olen jaksanut ihan positiivisella asenteella ja tietoisella päätöksellä, että elämä on nyt tätä. Yritän miettiä asioista aina ne hyvät puolet, en jaksa jäädä märehtimään sitä mikä on huonosti tai puuttuu. Mulla on itse asiassa asiat tosi hyvin! :)



Omaa aikaakaan ei juuri ole (se menee kodinhoitoon, töissä käymiseen jne.), mutta sitäkin on sitten myöhemmin, aikansa kutakin. :)



Tsemppiä ap:lle! Kyllä niitä huonoja päiviä ja hetkiä saa olla, kunhan ei jää kieriskelemään niihin.

Ja olen siis sanan varsinaisessa merkityksessä yh :). Todellakin tuo positiivinen ajattelu on ihna kaiken a ja o. Muuten ei tulisi mitään :(. Ja sitten sen tosiasian vakuuttelu itselleen, että tämä pikku-lapsi aika on lyhyt, todella lyhyt. Nyt jo vuodessa on elämä helpottunut ihan hirvittävästi, kun lapset ovat kasvaneet. Mulle teki myös hyvää palata työelämään..sain jotain muutakin ajateltavaa kuin äitinä oleminen :). Ja nuo pesänjakojutut ihan unohdat kokonaan. Katkerien ämmien juttuja, jotka hoitavat tonttinsa paskemmin kuin yksinhuoltajaäidit, eivätkä sitä kestä :). Voimia!!

ja päiväkirjan kirjoittamisella.On myös tärkeä olla sinut itsensä kanssa(minkä sille voin,että mies kuoli ja teki minusta yhäidin). Myös työ ja lapsen aktiivisen harrastuksen tuomat aikuiskontaktit tuovat mielihyvää.ja aina on hyvä olla jotain mitä odottaa ja suunnitella:) esim.Nyt hotellivkoloppu,sitten kai joulu,ulkomaan matka jne.

lasten ollessa 4 ja 8 v. Teen vielä 3-vuorotyötä ja oli sumplimista siinä, miten lastenhoito järjestetään. Silloin ei omaa aikaa ollut ollenkaan. Ja mummin apua tarvittiin paljon.



Aika on kulunut, nyt lapset ovat 11 ja 15 v., asun avoliitossa ja omaa aikaakin on nykyisin. Kyllä se siitä, pikkuhiljaa. Lapset kasvaa ja itsenäistyy, sen myötä oma aikasi lisääntyy ja tulee vielä aika, jolloin tunnet itsesi yksinäiseksi, ellet löydä parisuhdetta.

lasten ollessa 4 ja 8 v. Teen vielä 3-vuorotyötä ja oli sumplimista siinä, miten lastenhoito järjestetään. Silloin ei omaa aikaa ollut ollenkaan. Ja mummin apua tarvittiin paljon.

Aika on kulunut, nyt lapset ovat 11 ja 15 v., asun avoliitossa ja omaa aikaakin on nykyisin. Kyllä se siitä, pikkuhiljaa. Lapset kasvaa ja itsenäistyy, sen myötä oma aikasi lisääntyy ja tulee vielä aika, jolloin tunnet itsesi yksinäiseksi, ellet löydä parisuhdetta.

Lapset ovat nyt 4 ja 8 v. Teen päivätyötä. Palkka on pieni ja työmatka pitkä, edellyttää omaa autoa. Rahat on tiukassa, olen toimeentulotuen asiakas, mikä tuntuu älyttömältä; että käyn töissä, mutta en pärjää palkallani, en edes sen toimeentulotuen miniminormiston verran !!!!

En odota mitään parisuhdessa joskus 10 vuoden päähän. Toivon jotain helpottamista tähän tilanteeseen, talouteen tai edes että löytäisin edullisemman asunnon hyvältä alueelta.

Yksinäistä on. Koko ajan. En halua parisuhdetta, ystäviän tai ystäviä, ihmisiä lähelleni tai ympärilleni. en kumppania, en jaksa enää parisuhdetta, ei se toimi kun olisi uusperhe juttu.

Lapsi tuo niin paljon iloa elämään ja toivon että meille muodostuu läheinen suhde kun olemme kokoajan lähestulkoon yhdessä. ainut mikä tässä ottaa koville on eroprosessi.tyttö on nyt 7kk ja olemme asuneet kokoajan kahdestaan kun ero tuli odotusaikana.

Eipä ole ei, muut ei ole niin hölmöjä että jakavat pesäänsä kaikille pillua kaipaaville ja kasvattele sitten lapsia yksinään, joku raja pitää olla siinäkin jutussa.

Läpeensä idiootti :D Onneks ei olekkaan muuta vaihtoehtoa joutuvansa yh:ksi kuin pillun jakeleminen tuntemattomille! Jes! Kyllä on sulle älykkyyttä muistettu jakaa.

tai no, lapsi tapaa isäänsä pari kertaa vuodessa vuorokauden verran. Isä ei suostu puhumaan kanssani.



Onhan tämä välillä rankkaa. Se käytännön arjen pyörittäminen on pikkujuttu, se on vain pakko hoitaa yksin ja keksiä tavat selviytä. Raskainta tosiaan on se, että on henkisellä ja huolehtimisen tasolla yksin lapsen asioiden kanssa. Oli kyse sitten isommasta sairastumisesta, hoitovaihtoehdoista, kouluvalinnasta, kiusaamisesta jne. - kaiken joutuu miettimään yksin. Toki minulla on laaja ystäväpiiri ja ihanat vanhemmat, joiden kanss asioista voi jutella, mutta se ei todellakaan ole sama kuin jos asioita voisi pohtia sen toisen vanhemman kanssa.



Rankkaa on myös lapsen isi-ikävän kohtaaminen ja jatkuva murhe siitä, mitä isän välinpitämättömyys tekee kasvavalle pojalle.

välillä vaan kiristää pantaa ja hermot sanoo riks raks,kun molemmilla tuntuu pukkaavan jotain ihme uhmaa samaan aikaan, mut onneks se on nopeesti ohimenevää ja huomaa kuinka rakkaita nuo pienet ovatkaan. Mut tuo positiivisuus pitää muistaa, se on kyllä ehdoton että jaksaa ja pärjää, kun muistaa vaan että kiukkujen keskellä keksii äkkiä jotain kivaa tekemistä niin ei ihan pala loppuun itse :) ei ole munkaa lapsilla isää auttamassa edes vkloppuisin (ja ei,en ole pesänjakaja,molemmat samalle miehelle). Ja ajattele niin, että aina ei tarvii kaiken olla tip ja top, eikä pienet rutiinien heilaukset haittaa,ei tarvii olla robotti :)

Rankkaa on myös lapsen isi-ikävän kohtaaminen ja jatkuva murhe siitä, mitä isän välinpitämättömyys tekee kasvavalle pojalle.

Tää on välillä ehkä raskainta mitä joutuu yh:na kokemaan, mut vitunkos teet :/ Ehkä vielä sen avopuolison löytää joka vois korvata miehen mallia,niin ehkä tuokin ikävä helpottuis.

Mä en ymmärtänyt mitään sun kirjotuksesta. Siis ET halua ystäviä? Et halua parisuhdetta 10 vuoden päästä? Vaan haluat kaiken nyt???

"Lapsi tuo niin paljon iloa elämään ja toivon että meille muodostuu läheinen suhde kun olemme kokoajan lähestulkoon yhdessä. ainut mikä tässä ottaa koville on eroprosessi.tyttö on nyt 7kk ja olemme asuneet kokoajan kahdestaan kun ero tuli odotusaikana. "



lapseni tosin vasta 4kk. Raskainta on kun ajattelen lapsen isää jokaikinen päivä. Toivoisin että rakkaus kuolisi. Lähdin miehen luota koska hänestä alkoi paljastua sellaisia piirteitä, ettei lapsen kanssa olisi turvallista. Vaikka täysi kusipää, niin miksi kaipaan silti? Erosta kuitenkin jo vuosi.

Vanhemmat kaukana, ja hoitoapua ei ollenkaan. Isä tosin tapaa lapsia joka toinen viikonloppu ja joskus arkisin. Oli aivan mielettömän rankkaa aluksi, nuorin lapsi oli alle vuoden ikäinen ja mulla oli älyttömästi univelkaa silloin kun erosimme.



Valo on lisääntynyt pikkuhiljaa, ja en koe olevani luuseri vaan Selviytyjä. Olen ylpeä siitä, että en jäänyt petollisen miehen kanssa avioliittoon vaan olin niin rohkea, että lähdin.



Tällä hetkellä meillä on aika tasapainoinen ja hyvä elämä. Rakastan lapsiani, ja nautin joka ikisestä päivästä heidän kanssaan. Muutama kuukausi sitten tapasin miehen, jonka kanssa seurustelen. Suhteemme on vakava, ja olen hyvin onnellinen hänen kanssaan. Puhumme asioista, ja suunnittelemme tulevaisuutta yhdessä. Olen tyytyväinen siihen että erosin, koska nyt minun on hyvä ja turvallinen olla.

Paitsi siitä ensimmäisestä (pesän jakelu) :)



Ihanaa, että vastasitte, ja että heti teitä löytyi näin monta!



Yleensä jaksankin olla ihan reipas, mutta toisinaan kaikki asiat käy päälle niin raskaina. Tuntuu, että vaikka miten tsemppaa, ei riitä kaikkeen.



Mulla on kaksi lasta, isommalla ekaluokkalaisella on isä, pienemmällä, vauvalla, ei isää ole eikä tule. Rassaa, kun kaikki aika menee vauvan asioihin, enkä pysty riittävästi panostamaan isompaan, joka just tarvitsis huomiota, kun koulukin on alkanut.



Omat kaverit on jääneet myös ihan paitsioon. Tiedän, että saisin voimaa, kun tapaisin heitä, mutta se pitäisi jaksaa järjestää etukäteen kun hekin ovat kiireisiä töidensä kanssa. Aina silloin harvoin, kun saan omaa vapaa-aikaa, se tulee vietettyä yksin (sinänsä hyödyllisen liikunnan merkeissä), kun en ole saanut aikaiseksi sopia tapaamisista.



Kamalaa itsesäälistä vuodatusta. Samalla kun kirjoitan näistä vaikeksista, tiedän kyllä ratkaisun joka pulmaan. Mutta kun aina ei vaan jaksa kaikkea järjestää, ei millään...

Yritän tietoisesti olla ajattelematta lapseni isää ja nautin arjen jakamisesta mulle maailman ihanimman ihmisen kanssa. Olen ns totaali yh ja välillä on tosi rankkaa, mutta toisaalta... kun alan miettimään haluanko tänne jonkun miehen, tulen aina siihen lopputulokseen, että meidän on nyt parempi kahdestaan!

Yritän tietoisesti olla ajattelematta lapseni isää ja nautin arjen jakamisesta mulle maailman ihanimman ihmisen kanssa. Olen ns totaali yh ja välillä on tosi rankkaa, mutta toisaalta... kun alan miettimään haluanko tänne jonkun miehen, tulen aina siihen lopputulokseen, että meidän on nyt parempi kahdestaan!

Ikävöin välillä tosikin kovasti miestä rinnalle, etenki lasteni isää, mut ONNEKSI itsesuojeluvaisto alkaa tuuttaamaan päässä, että miten paljon parempi onkaan lapsen kanssa keskenään ilman sitä ainaista pahaa mieltä minkä se meille aiheuttaa. Kyllä se aika vielä varmasti meille yh-mammoille tulee kun kaipaa miestä rinnalle ja sopiva kolahtaa,kaikki aikanaan, hitaasti hyvä tulee ;) Osaa olla paljon järkevämpikin miehen valinnan suhteen eikä kiirehtiä niin kuin edellisen kanssa.

En tiedä oliko syy itsessäni kun en vaan jaksanut vetää toista lapsen huolehtimiseen mukaan, kun esikoinen oli vastasyntynyt olin itse huonossa kunnossa, lapsen isä voi viedä imettämäni vauvan sänkyynsä mutta natkutti vieressäni niin kauan että lähdin, että minun oli mentävä katsomaan että vauva on varmasti oikeassa asennossa eli käytännössä kaikki jäi heti minulle, minun piti käydä tarkastamssa vaihdettu vaippa tai tarkastettava vellin lämpötila jne.



Kun toinen sitten syntyi en enää edes olettanut että isä tekee mitään.



Oma isäni, eläkeellä oleva, haki tai vei lapset varmasti useammin hoitoon/hoidosta kuin lasten isä.



Kerran sain puhuttua ex:n lasten vanhempainiltaan kun itsellä oli työvuoro, toisella kertaa kun olin lähdössä vanhempainiltaan ja kysyin lähteekö hän mukaan vastasi tämä olin jo kerran mitä hän sielä enää tekee.



Eli eron jälkeen en ole huomannut mitään eroa vastuussani tai voimissani, ehkä vaan positiivista.



Tämä ei poista sitä tosi asiaa että vaikka erosta on vuosia ei ole sellaista päivää etten sure lasten rikkinäistä perhettä ja käytännössä isättömyyttä. Enää en sure lasten isää, joka jäin ja jää joka päivä niin paljosta vaille kun ei seuraa lastensa elämää.

Minua helpottaa, että kannan vastuun vain lapsista, kun ennen kannoin vastuun miehestä sekä lapsista.



Minusta tämä ei ole yhtään rankkaan. Tosin: En ole totaali-yh, vaan lapsilla on isäkin. Ja lapseni ovat jo koululaisia.

Yritän tietoisesti olla ajattelematta lapseni isää ja nautin arjen jakamisesta mulle maailman ihanimman ihmisen kanssa. Olen ns totaali yh ja välillä on tosi rankkaa, mutta toisaalta... kun alan miettimään haluanko tänne jonkun miehen, tulen aina siihen lopputulokseen, että meidän on nyt parempi kahdestaan!

Ikävöin välillä tosikin kovasti miestä rinnalle, etenki lasteni isää, mut ONNEKSI itsesuojeluvaisto alkaa tuuttaamaan päässä, että miten paljon parempi onkaan lapsen kanssa keskenään ilman sitä ainaista pahaa mieltä minkä se meille aiheuttaa. Kyllä se aika vielä varmasti meille yh-mammoille tulee kun kaipaa miestä rinnalle ja sopiva kolahtaa,kaikki aikanaan, hitaasti hyvä tulee ;) Osaa olla paljon järkevämpikin miehen valinnan suhteen eikä kiirehtiä niin kuin edellisen kanssa.