Ärsyttää.

Mulla on lapsuuden kaveri jota en ole nähnyt 20 vuoteen kertaakaan. Nyt olemme taas pari kertaa tavanneet kun kuulin hänen muuttaneen lähemmäs.



Mutta mä olen nyt vähän kyllästynyt ja ärsyyntynyt siihen jatkuvaan taivasteluun miten HÄN ei olisi IKINÄ uskonut että MINÄ olisin esim. äiti. Tai leipoisin. Saati tekisin kotitöitä. Puhumattakaan siitä että askartelen lasteni kanssa ja ompelen heille vaatteita, sun muuta normaalia mitä ihmiset nyt perheidensä kanssa tekevätkään.



Olin ns. poikatyttö ja ystäväni olivat kahta lukuunottamatta kaikki poikia. Harrastuksinani oli mopot ja autot jne. Silti en koskaan ole pitänyt noita asioita sellaisina jotka estäisivät minulta naisena perheen perustamisen sun muut.



Ilmeisesti toi kaveri lapsuusvuosilta sitten piti mutta nyt olemme jo liki 40 vuotiaita, kyllähän hänenkin pitäisi jo ymmärtää että ihmiset muuttuvat vuosien aikana. Ja olenhan minä hänelle siitä sanonutkin mutta joka kerta kun tavataan alkaa tuo sama ihmettely.



Eikö hänellä muuta sanottavaa oikein ole vai miksi pitää takertua tuollaiseen?