Onhan se surkuhupaisaa, kun keski-ikäinen ihminen syyttelee omista ongelmistaan omia vanhempiaan

Surkuhupaisempaa on kun vanhukset syyttelevät omia edesmenneitä vanhempia tai sisaruksia ongelmistaan. Ei mitään vastuuta omasta elämästä.

Niin, ainahan se ongelma on jossain muussa kuin omassa itsessä.  Mistä tahansa itse aiheuttamastaan ongelmasta voi aina syyttää vanhempiaan  - äiti tietysti se kaikkein pahin - koska omaan itseensä katsominen ei miellytä.  

Onhan se surkuhupaisaa tietenkin.  Joskus sentään törmää niihinkin tapauksiin, joissa myönnetään suoraan, että minä itse tämän tein.  Muistan vieläkin yhden kauan sitten näkemäni tv-ohjelman, jossa eläkkeellä ollut erityisopettaja kertoi elämästään.  Hän oli ollut erittäin taitava ongelmanuorten ja muidenkin nuorten kanssa ja saanut paljon kiitosta urallaan.

Toimittaja kysyi, oletko epäonnistunut joskus.  Tämä opettaja (mies) sanoi, että mennäänkö katsomaan.  Ja vei toimittajan jonnekin tiettyyn puistonkulmaan tai sellaiseen ja kutsui sieltä luokseen kaverin, jota oli aikanaan opettanut. Tapaaminen oli lämminhenkinen.  Toimittaja kysyi tältä kaverilta, että kun tässä on nyt niin paljon kiitosta saanut kasvatuksen ammattilainen, niin mitä vikaa hänessä oli, kun sinun kohdallasi ei toiminut.  Kaveri sanoi heti, että minussa oli vika.  Ja vain minussa.  Tässä opettajassa oli ja on vain hyviä puolia ja on tehnyt kaikki oikein, mutta minussa oli vika.

Sellaista tunnustusta pitää arvostaa.  Mutta harvemmin näin sanotaan, kun aina etsitään syytä jostain muualta.  On se toki myönnettävä, että on olemassa niin vaikeita olosuhteita, että niiden yli pääseminen ei onnistu millään, eli ei aina voi kaikkea panna yksilön itsensäkään syyksi.  Mutta yleensä myöskään kenenkään yhden ainoan ihmisen syyksi ei voi kaikkea ladata.