Lue keskustelun säännöt.
Kuinka kauan kestää unohtaa rakkaus?
27.08.2011 |
Olen vuoden verran seurustellut miehen kanssa, jonka tunsin jo tätä ennen. Meillä oli hyvä keskusteluyhteys, hauskaa huumoria ja upeaa seksiä.
Ja nyt tulee se mutta. Mies on omalla tavallaan todella itsekäs, ei oikein osaa ottaa muita huomioon. Ei ole paha mies, eikä tee sitä ilkeyttään, mutta hän on mm. kontrolloivan yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi eikä oikein ikinä ole ottanut vastuuta itsestään ja teoistaan edes aikuisena. Hänen on todella vaikea poistua omalta mukavuusalueeltaan ja tämä ei taas parisuhteen kannalta ole kovin hyvä asia. Hän kyllä tiedostaa tämän ja on jopa aloittamassa terapian, mikä on todella hienoa.
Nyt on kuitenkin se vaihe, etten minä voi tehdä enempää parisuhteemme eteen ja hän ei ole vielä valmis menemään eteenpäin, joten päätin, ettemme tällä hetkellä jatka yhdessä.
Järki sanoo, että oli oikea päätös, mutta sydän huutaa muuta. Kuinka kauan tätä pitää vielä kestää?
Kommentit (5)
joten miksi edes kirjoitan tänne, mutta miettinyt olen samaa.
Olen eroamassa miehestäni piiiitkän harkinnan jälkeen. Ainoa mikä minut pitää hänessä kiinni, on juurikin tuo rakkaus. On ihan kamalaa, että halutakseen paremman elämän (ehkä joskus siis) ja ollakseen vielä joskus onnellinen, pitää jättää mies, jota rakastaa kaikesta huolimatta.
Tiedänhän kuitenkin, että yksin en ole onnellinen, mutta siten ehkä jonain päivänä onneen on mahdollisuus- ja ehkä eron jälkeen elämäni kuitenkin jollakin tapaa helpottuu.
En usko, että rakkautta voi unohtaa, mutta täytyyhän niiden tunteiden laantua- ja lopulta toivonmukaan poistua kokonaan. Ehkä se vaatii sen, että rakastuu uudelleen, johonkin toiseen..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen myös tehnyt itseni kanssa paljon töitä. Olen nuorempana käynyt aika suuria muutoksia läpi ollakseni parempi ihminen, ja ennen kaikkea onnellisempi ihminen.
Tiedän, että mies ei ole itse onnellinen tällä hetkellä. Hän on tyytymätön elämäänsä ja menee ihan omasta tahdostaan terapiaan. Hänellä on paljon vanhaa "taakkaa" ja ristiriitoja, jotka vaikuttavat repivän häntä eikä hän tiedä mitä elämältään haluaa.
Tuntuu, että olemme tavallaan liian eri vaiheissa tällaisessa "ihmisenä kasvamisessa". Jos hän todella haluaa voida paremmin, uskon, että suhteellamme voisi olla mahdollisuus mutta se ei ole minun vallassani. Siksi tein päätöksen lopettaa suhde, juurikin sen takia, etten ole vaatimassa häneltä mitään, vaan että hän saa itse selvittää millainen ihminen haluaa olla.
joten miksi edes kirjoitan tänne, mutta miettinyt olen samaa.
On vaikea erottaa mikä on todellista ikävää tiettyä ihmistä kohtaan ja mikä on vain kaipuuta toista ihmistä ja läheisyyttä kohtaan.
Oletteko käyneet terapiaa läpi, yhdessä tai erikseen?
rakkaudelle on todellakin huono perusta se, että itse tarvitsee rakkautta.
Kypsään aikuisuuteen kuuluu kyky tehdä itse itsestään onnellinen: koti, työ, ihmissuhteet ja harrastukset. Näistä se lähtee. Sitten kun on itsensä kanssa tyytyväinen ja sinut, voi kohdata toisen ihmisen. Silloin toinen ei täytä mitään haavekuvaa, vaan miellyttää omana itsenään.
Silloin toista ei myöskään tarvitse muuttaa. Tuskin itsekään kukaan haluaa, että toinen, esimerkiksi mies rakastaa minua sitten kun minä painan 20 kiloa vähemmän / enemmän tai minulla on tumma pitkä tukka vaalean lyhyen sijaan. Tai että olen lempeä kotona viihtyvä persoona jos olen viileähkö ja asiallinen yhteiskunnallinen ihminen.
vielä varma haluatko olla hänen kanssaan vaiko et.
Päällimmäisenä nousee mieleen se, että haluat muuttaa miestä ja kun hän ei niin tehnyt, niin jätit hänet. Ehkä ette tältä osin sopineet yhteen, koska pohjimmiltaan parisuhde on kykyä hyväksyä se, että toinen on toinen, ei se millainen haluaisi hänen olevan.
Tämä on aika huono lähtökohta parisuhteelle, jos esimerkiksi mies joutuu menemään terapiaan tms.
Tässä on nyt sinullakin kasvun paikka. Suret aikasi ja toivottavasti kohtaan sinulle sopivamman miehen.
Toivottavasti miesystäväsikin löytää naisen, joka hyväksyy hänen itsekkyytensä. Sellaisiakin on. Joskus käy niinkin, kuten oman mieheni kohdalla, että kun en vaatinut mitään, hän alkoi omaehtoisesti muuttua toisinaan vähemmän itsekkääksi.