Lasten harrastukset ohjaa elämää

Kyllä se ihan tilanteesta riippuu yksilöllisestä. Joskus lapsetkin lopettavat harrastamisen omasta halusta muutenkin, eivät todellakaan kaikki harrasta samoja asioita koko elämäänsä.

Tutkimusten mukaan "pianon pimputus" vaikuttaa positiivisesti lapsen kehitykseen.

Se kehittää kognitiivisia kykyjä, luovuutta, ongelmanratkaisukykyä, kärsivällisyyttä, kauneudentajua..

eli kaikkea sitä, mistä nykypäivän työelämässä on huutava pula.

Miten aloituksesi liittyy tuohon artikkeeliin?

Harrastus on lapsen työtä. Harrastuksen avulla lapsi parantaa perheensä sosiaalista statusta ja oppii kurinalaisuutta.

Tulee myös huomioida, että mikä tahansa toiminta ei kelpaa lapselle harrastukseksi. Harrastuksen tulee olla ohjattu ja vanhempien tulee järjestää lapselle kyyditys harrastukseen.

Meillä lapsen harrastuksesta tuli hänen ammattinsa, toiselle elinikäinen ilo , jonka kautta puolisokin löytyi.  Väkisin ei pidä lasta harrastuksiin raahata, kannustaen kylläkin. Opettaa pitkäjänteisyyttäkin.

Harrastuksista tulee paljon iloa ja lapsi oppii mitä sitoutuminen tarkoittaa ja mitä sinnikkäällä harjoittelulla saa aikaan. Nämähän ovat kaikki hyviä asioita, yläkoululaiselle 3xharrastus viikossa on sopiva määrä. Toki jalkapallossa tulee pelit vielä lisäksi. Tiedän alle 10-vuotiaita joilla on enemmän harrastuksia.

Nostan vanhaa ketjua.

Alakouluikäinen on harrastanut 4-vuotiaasta alkaen monenlaista, muutamaan kertaan jääneestä kokeilusta vuosia jatkuneeseen, paljon motivaatiota ja kärsivällisyyttä kysyvään musiikkiharrastukseen.

Musiikin vastapariksi nopeatempoinen lapsi on harrastanut liikuntaa. Se auttaa jaksamaan koulussa ja ehkäisee soittajan niska-hartiajumeja.

Mukana on kulkenut lastentanssia (kehitti ei-niin-ketterän leikki-ikäisen koordinaatiota), telinevoimistelua (kehitti voimaa ja rohkeutta), kiipeilyä (sama kuin edellä), yleisurheilua (tämä jäi pariin kertaan vaikka lapsi rakastaa juoksemista) ja ilma-akrobatiaa (kehitti monipuolisesti kehonhallintaa).

Viime vuosina lapsi on löytänyt taitouinnin ja haluaa jatkaa sitä rennosti kivassa kaveriporukassa (ei kilparyhmässä). Lajissa yhdistyvät melkein kaikki edellä sulkeissa kuvatut hyvät asiat.

Oma harrastus löytyy kokeilun kautta eikä mikään mene hukkaan, vaikkei taidoista kehkeydy ammattia tai tekijästä huippuosaajaa. Monet musiikkikoulut ja urheiluseurat tarjoavat lapsille mahdollisuuden harrastaa myös omaksi iloksi/ilman kilpailemista, jolloin aloittaa voi myös vähän vanhempana. 

Kyllä se alkaa olla nykyään jo lasun paikka, jos joku lapsi EI SAA harrastaa mitään ohjattua toimintaa. Käytännössä syrjäytetään lasta ja luodaan eriarvoisuuden tuntua jo pienestä pitäen. 

Varsinkin ala-asteiässä harrastuksista puhutaan koulussa, tuodaan esiin opittuja taitoja ja niillä on merkitystä lapsen oma-arvontuntoon. Varsinkin kaikki kilpailut, näytökset ja pelit nostavat lapsen "statusta" kavereiden silmissä. Tai jos lapsi on jossain asiassa parempi kuin sen aineen opettaja (esim joku käsityö, laulu, lätkänpeluu...). Ja nämä ovat vielä keskitason harrastajia, mutta kyllä niillä on suuri merkitys siinä iässä! Myös opettajat sekä muiden lasten vanhemmat arvottavat lapsia mielessään, että "onko sillä kunnon harrastuksia" vaikkei sitä ääneen sanota. Eli sen "pianonpimputuksen"  kokonaisvaikutus lapsen itsetuntoon on huomattava, vaikka sen myöhemmin lopettaisikin ja alkaisi keskittyä johonkin muuhun. 

Kolmen lapsen äitinä olen huomannut, miten harrastusten merkitys on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana, puhumattakaan mitä se oli 30 vuotta sitten. Voihan sitä joku vanhempi mussuttaa ja olla muka eri mieltä, mutta näin se asia vain on. Harrastavat lapset saavat tulevaisuuden hyvät työpaikat. Suomessa ei vielä ole kilpailu niin kuin Kiinassa, mutta siihen suuntaan mennään. Valitettavasti. 

Tärkeä aihe.

Ap: höpöhöpö! Eivät pienet lapset tiedä mitä harrastuksia on, puhumattakaan siitä että ymmärtäväisivät miten sinne voi mennä tai mihin perheellä on varaa ja aikaa. Siksi harrastusten ,,keksiminen‘‘ on vanhempien asia. Olen aina pitänyt omana tehtävänäni ,,avata ovia‘‘ lapsen harrastuksiin, TODELLAKIN TIETÄEN, että kyllä se lapsi ajan kuluessa itse päättää, mitä haluaa. Vanhemmuus kun ei ole tehnyt minusta IDIOOTTIA. 
 

Mun kaverin ekaluokkalainen lapsi harrastaa jalkapalloa. Pelejä useana iltana viikossa ja viikonloppunakin.

Ei tulis meillä mitään jos lapsen harrastus sekottais kokoajan arkea eikä viikonloppunakaan saa olla "vapaalla". 

Juu

Meillä ekaluokkaikäisellä lapsella on kaksi harrastusta. Molemmat hän on itse valinnut. Toinen on liikuntaharrastus ja toinen muun tyyppinen. Sitä toista rakastaa ja käy mielellään. Liikuntaharrastuksen kanssa taas on ollut kausia, kun ei halua sinne ja se on tylsää yms. mutta ollaan kuitenkin painostettu sinne menemään, koska hän ei luonnostaan ole järin liikunnallinen ja ohjattu liikunta tekee hänelle tosi hyvää. On myös saanut halutessaan vaihtaa lajia. 

Jos hän ei enää teininä harrasta tuota, niin ihan sama minulle.

Vierailija kirjoitti:

Ap: höpöhöpö! Eivät pienet lapset tiedä mitä harrastuksia on, puhumattakaan siitä että ymmärtäväisivät miten sinne voi mennä tai mihin perheellä on varaa ja aikaa. Siksi harrastusten ,,keksiminen‘‘ on vanhempien asia. Olen aina pitänyt omana tehtävänäni ,,avata ovia‘‘ lapsen harrastuksiin, TODELLAKIN TIETÄEN, että kyllä se lapsi ajan kuluessa itse päättää, mitä haluaa. Vanhemmuus kun ei ole tehnyt minusta IDIOOTTIA. 
 

Meillä kolme vuotias näki balettia ja telinevoimistelua ja halusi ehdottomasti mennä ryhmään. Pienikin lapsi näkee ja kuulee muilta/televisiosta/netistä.  

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverin ekaluokkalainen lapsi harrastaa jalkapalloa. Pelejä useana iltana viikossa ja viikonloppunakin.

 

Ei tulis meillä mitään jos lapsen harrastus sekottais kokoajan arkea eikä viikonloppunakaan saa olla "vapaalla". 

Joillekin se tuo mielekästä tekemistä. Ja pitää lapset ja vanhemmat poissa ruudulta. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä ekaluokkaikäisellä lapsella on kaksi harrastusta. Molemmat hän on itse valinnut. Toinen on liikuntaharrastus ja toinen muun tyyppinen. Sitä toista rakastaa ja käy mielellään. Liikuntaharrastuksen kanssa taas on ollut kausia, kun ei halua sinne ja se on tylsää yms. mutta ollaan kuitenkin painostettu sinne menemään, koska hän ei luonnostaan ole järin liikunnallinen ja ohjattu liikunta tekee hänelle tosi hyvää. On myös saanut halutessaan vaihtaa lajia. 

Jos hän ei enää teininä harrasta tuota, niin ihan sama minulle.

ja tämä liikuntaharrastuskin on vain kerran viikkoon. Ei mikään jalkapallo, jossa monet treenit viikossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap: höpöhöpö! Eivät pienet lapset tiedä mitä harrastuksia on, puhumattakaan siitä että ymmärtäväisivät miten sinne voi mennä tai mihin perheellä on varaa ja aikaa. Siksi harrastusten ,,keksiminen‘‘ on vanhempien asia. Olen aina pitänyt omana tehtävänäni ,,avata ovia‘‘ lapsen harrastuksiin, TODELLAKIN TIETÄEN, että kyllä se lapsi ajan kuluessa itse päättää, mitä haluaa. Vanhemmuus kun ei ole tehnyt minusta IDIOOTTIA. 
 

Meillä kolme vuotias näki balettia ja telinevoimistelua ja halusi ehdottomasti mennä ryhmään. Pienikin lapsi näkee ja kuulee muilta/televisiosta/netistä.  

Meillä kolmevuotias halusi harrastaa uintia, koska isosisaruskin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ekaluokkaikäisellä lapsella on kaksi harrastusta. Molemmat hän on itse valinnut. Toinen on liikuntaharrastus ja toinen muun tyyppinen. Sitä toista rakastaa ja käy mielellään. Liikuntaharrastuksen kanssa taas on ollut kausia, kun ei halua sinne ja se on tylsää yms. mutta ollaan kuitenkin painostettu sinne menemään, koska hän ei luonnostaan ole järin liikunnallinen ja ohjattu liikunta tekee hänelle tosi hyvää. On myös saanut halutessaan vaihtaa lajia. 

Jos hän ei enää teininä harrasta tuota, niin ihan sama minulle.

Lasta ei pitäisi painostaa harrastukseen.

Liikkumiseen ei tarvita ohjattua harrastusta.

Se, että lapsella on rakas harrastus, ei mielestäni tarkoita, että se o"ohjaisi" elämää.