Kertokaa olitteko vauvavuonna onnellisia vai pettyneitä isän tukeen?

Olin kyllä.  Mutta ei se kestänyt.  Noin 2 vuotta mies jaksoi ilm. näytellä hyvää isää, sitten alkoi oma elämä enemmän kiinnostaa ja viina ja vieraat naiset.

Lyhyeen loppui sitten se yhteiselämä.

Enemmän pettynyt. 

Vauvan isän vai oman isän?

#Miesvihanäkyväksi

Hän häipyi ja kasvatin pikkuiset yksin.

Yleensä tyytyväinen, mutta en tietenkään aina.

Olipa masentavia vastauksia. Kaikkien kokemukset surkeita.551

Onnellinen. 

onnellinen, mies osallistui alusta asti todella paljon.

Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen menin psykoosiin ja olin viikon sairaalassa enkä koskaan oppinut rakastamaan lastani. Onneksi hänellä on isä joka rakastaa ja kantaa vastuun. 

Meillä on ns vuoroviikot vaikka asumme yhdessä. Kummallakin on omat viikkonsa jolloin kantaa päävastuun. 

Vierailija kirjoitti:

Olipa masentavia vastauksia. Kaikkien kokemukset surkeita.551

Todennäköisesti näillä ei edes ole lasta, eikä miestä. Vain tarve mollata.

Onnellinen. Mies osallistui enemmän kuin osasin odottaa. Jaettiin puoliksi myös vanhempainvapaat. Erittäin toivottu kolmonen tulossa keväällä.🐣

Pettynyt. Saatiin vielä toinenkin lapsi ja sitten vasta ero. Olin jo siinä vaiheessa niin alistunut asemaani yksinäisenä, palkattomana kotitalouskoneena, ettei ollut voimavaroja erota aiemmin.

Pettynyt. Mies oli ihan hirveä minulle vauvavuoden ensimmäiset kuukaudet. Hoiti kyllä lasta mutta joka käänteessä solvasi minua miksen pärjää, miksen osaa ja että voisin vain häipyä, hän hoitaa lapsen kyllä. Paiskoi tavaroita ja huusi minulle, oikeasti aloin jo ajatella että parempi olisi vain minun kuolla pois. Olin siis fyysisesti tosi huonossa kunnossa ison verenvuodon vuoksi ja kun olin avuton ja haavoittuva, mies osoitti ettei hänestä ollut tukemaan. Petti kyllä luottamuksen totaalisesti enkä koskaan enää ole katsonut häntä samalla tavalla. Lapsi on parivuotias ja mies edelleen kuormittuu taaperon käytöksestä ja passiivisaggressiivisesti huokailee ja valittaa. Kaikki kunnioitukseni on mennyttä häntä kohtaan. Hauskinta tässä on että mieshän tätä lasta enemmän halusi ja ikääkin oli enemmän kuin isillä keskimäärin. 

Tyytyväinen. Kumpikin lapsi on ollut yhteinen projekti ihan alusta alkaen. 

Onnellinen. Mun mies oli paljon kotona, vähensi työntekoa oikeastaan pariksi vuodeksi. Oli yrittäjä, niin onnistui hyvin, eikä taloudellisesti ollut ongelma. Meidän lapset syntyivät alle 1v ikäerolla. Mies hoiti ja hoivasi lapsia ihan yhtälailla kuin minäkin. Siitä on nyt 18v aikaa ja edelleen olemme yhdessä. Hän on ollut ihan mahtava isä meidän lapsille.

Olin onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Pettynyt. Mies oli ihan hirveä minulle vauvavuoden ensimmäiset kuukaudet. Hoiti kyllä lasta mutta joka käänteessä solvasi minua miksen pärjää, miksen osaa ja että voisin vain häipyä, hän hoitaa lapsen kyllä. Paiskoi tavaroita ja huusi minulle, oikeasti aloin jo ajatella että parempi olisi vain minun kuolla pois. Olin siis fyysisesti tosi huonossa kunnossa ison verenvuodon vuoksi ja kun olin avuton ja haavoittuva, mies osoitti ettei hänestä ollut tukemaan. Petti kyllä luottamuksen totaalisesti enkä koskaan enää ole katsonut häntä samalla tavalla. Lapsi on parivuotias ja mies edelleen kuormittuu taaperon käytöksestä ja passiivisaggressiivisesti huokailee ja valittaa. Kaikki kunnioitukseni on mennyttä häntä kohtaan. Hauskinta tässä on että mieshän tätä lasta enemmän halusi ja ikääkin oli enemmän kuin isillä keskimäärin. 

Miksi haaskaat elämäsi tuollaisen miehen kanssa? 

Isä lähti armeijaan kun lapset olivat 1,5v ja 7 viikkoa.  Oli 11 kk, kävi siihen aikaan la-su lomalla 2-3 viikon välein.  Ns. tukiverkkoja ei ollut, koska lähimmät sukulaiset asuivat 200km:n päässä.  Kummasti vain siitä selvittiin.  Oli pienet kuviot ja ilmeisesti helpot lapset.