Kertokaa olitteko vauvavuonna onnellisia vai pettyneitä isän tukeen?

^eli olette teinivanhempia

Isäni tuki minua lapsena? Vauvavuonna.

Vierailija kirjoitti:

#Miesvihanäkyväksi

#Tosiasiatnäkyväksi

Olin onnellinen! Mies oli nuorena hoitanut pikkusiskoaan ja tuli hyvin toimeen omien lasten kanssa.

Siis mihin tukeen? Harva nainen tukee puolisonsa isyyttä, mutta miehen pitäisi tukea äitiyttä vai mitä ihmettä tarkoitat? En minä ainakaan mitään tukea tarvinnut, tilillä oli rahaa ostaa ruokaa ja vaatteita, moniin harrastuksiin sai vauvan mukaan päivällä enkä todellakaan halunnut mieheltä mitään tukea laihtumiseen tai rintaruokintaan.

Erittäin pettynyt. Vauvalla oli koliikki ja mies painui klo 21 nukkumaan kun kuulemma pitää töissä jaksaa. On ollut aina ja edelleen yökukkuja eli valvoo arkenakin yli puolen yön. En saanut mieheltä mitään tukea. Isyysvapaankin käytti johonkin ihan muuhun kuin vauvan ja minun kanssa olemiseen. Sitten syntyi kaksoset ja ihan sama juttu heidän kanssaan, ei mitään tukea puolisolta. 

Pettynyt. Pettymys alkoi jo viimeisen kolmanneksen aikana, kun mies etääntyi minusta. Synnytyksen jälkeen miehestä kuoriutui entistä itsekkäämpi ja sovinistisempi hahmo, kun olin selvästi heikompi osapuoli sektion, alhaisen hemoglobiini ja väsymyksen vuoksi sekä olin sidottu lapseen 100 %:sti. Se on mielenkiintoista, miten monella tulee sellainen terrierimäinen primitiivinen tarve lyödä lyötä, vaikka kyse olisi oman lapsen äidistä.

Petyin aika raskaasti. Paljon oli aiheesta puhuttu ja mies oli innoissaan, mutta vauvojen hoitoon tai kodin pyöritykseen tai ruoanlaittoon ei sitten enää osannutkaan oikein tarttua, siihen asti osasi kyllä laittaa ruokaa ja siivota myös jne. Oli hyvin epävarma vauvojen kanssa ja rohkaisin ja kehuin ja autoin minkä pystyin, mutta ehkä jotkut lapsuusjutut puski pinnalle tms. Ei osannut lohduttaa itkevää pientä ja ahdistui kovasti, mutta sittemmin olen tajunnut, että eivät kestä miehen vanhemmatkaan lapsen itkua yhtään eivätkä osaa siihen suhtautua. Sain yksin valvoa nukkumisongelmaisen lapsen kanssa ja sairaanakin siivota ja pestä pyykit ja miettiä ruoat. En päässyt koskaan tekemään mitään omia juttujani, koska mies ei osannut olla keskenään lasten kanssa. Oltiin eron partaalla useamman kerran. Eikä tilannetta auttanut sekään, että esikoisen aika vaikeat jutut ongelmat nousi sitten pintaan, kun odotin jo toista. Kakkosta ei tietty olisikaan, jos olisin tiennyt, mikä tilanne kohta oli. Onneksi tavallaan en tiennyt, koska kakkonen on terve ja elämäni valo. 

Mutta hyvin vahvasti pitää paikkansa, että se vanhempien esimerkki nousee todella vahvasti monilla pintaan, vaikka ihminen muuta haluaisi. Ainakin tiukassa tilanteessa. Monista hyvistäkin ominaisuuksistaan huolimatta isänä en ikinä olisi tehnyt tämän miehen kanssa lapsia, jos olisin tiennyt, minkälaiseksi elämä muuttuu. Luultavasti en olisi tehnyt kenenkään kanssa, omalla ikäpolvella oli niin kauheita isiä suurimmalla osalla. En jaksa kaunistella tätä asiaa yhtään tässä. Monilla kun oli aika kauheita äitejäkin, ei sentään onneksi kaikilla.