Läheinen ei näytä jaksavan enää

Hän myös yritti parhaansa mukaan olla tukena ja auttaa miestään selviytymään vaikeista hetkistä, usein laittaen omaa jaksamistaan ja hyvinvointiaan taka-alalle. Tämä tilanne vei häneltä silloin paljon voimia ja jätti jäljen joka on alkanut näkyä nyt hänen arjessaan. Pelkään että hän alkaa itsekin masentua nyt. Ap.

Ylös

Puhu hänelle. Kysy miten hän voi ja mitä apua hän kaipaa.

Tarjoa puheseuraa ja kerro olevasi käytettävissä mikäli hän tarvitsee apua. Mutta jos hän kieltäytyy tai ei halua puhua tietyistä aiheista, niin älä yritä väkisin tai utele. Hänellä on oikeus olla rauhassa, mutta tärkeintä on että hän tietää että seuraa on saatavilla niin halutessa.

Isojen menetysten jälkeen keho ja mieli tarvitsee aikaa toipua. Jotkut käsittelevät asioita itsekseen, toiset haluavat puhua niistä muille. Älä utele "töki" liikaa, mutta tee selväksi, että täällä ollaan, jos kaipaa mitä tahansa apua. Hän kertoo kyllä kun aika on kypsä. 

Olen yksi niistä, joka haluaa käsitellä itsekseen menetykset, en kaipaa keskustelua kenenkään kanssa. Haluan surra rauhassa yksinäni. Se tuntuu olevan monelle vaikea ymmärtää, mutta sellainen on itselleni välttämätöntä.

Kerron nyt oman näkökulmani, se mikä kenelläkin toimii, on tietysti yksilöllistä. Minulla on ollut jo useana peräkkäisenä vuotena raskaita vastoinkäymisiä ja suuri menetys. Tästä viimeisimmästä tilanteesta en ole enää toipunut niin hyvin, vaan olo on jollakin tapaa hyvin lamaantunut yhä. Elämä palaa niin sanotusti pienellä liekillä. Yritän kyllä olla jonkin verran sosiaalinen ja jakaa tuntemuksiani. Pidän myös huolta arjen rutiineista, mutta välillä tekisi mieli vain jäädä päiväksi sänkyyn makaamaan. 



Omasta puolestani voin sanoa, että arvostan ihmisiä, jotka antavat minulle tilaa mutta eivät katoa. En ehkä jaksa nyt suuria, mutta ystävä joka poikkeaa silloin tällöin kahville ja rupattelee arkisista asioista on parasta apua mitä voin kuvitella. 

Lento sveitsiin ja suoraan kapseliin.

Ota kädestä kiinni, halaa, ole aidosti läsnä jos välität. Sano, että voit tarjota kuunteluapua jos hän haluaa puhua ja jos sinä jaksat kuunnella.

Älä yritä patistaa pois tuskasta. Anna se viesti - että on ok, että kaikki ei ole ok.

Vierailija kirjoitti:

Kerron nyt oman näkökulmani, se mikä kenelläkin toimii, on tietysti yksilöllistä. Minulla on ollut jo useana peräkkäisenä vuotena raskaita vastoinkäymisiä ja suuri menetys. Tästä viimeisimmästä tilanteesta en ole enää toipunut niin hyvin, vaan olo on jollakin tapaa hyvin lamaantunut yhä. Elämä palaa niin sanotusti pienellä liekillä. Yritän kyllä olla jonkin verran sosiaalinen ja jakaa tuntemuksiani. Pidän myös huolta arjen rutiineista, mutta välillä tekisi mieli vain jäädä päiväksi sänkyyn makaamaan. 



Omasta puolestani voin sanoa, että arvostan ihmisiä, jotka antavat minulle tilaa mutta eivät katoa. En ehkä jaksa nyt suuria, mutta ystävä joka poikkeaa silloin tällöin kahville ja rupattelee arkisista asioista on parasta apua mitä voin kuvitella. 

Ei kaikille sovi että "ystävä" tulee kutsumatta kahville hölöttämään jotain. Ja itseään hoitamaan. Joskus on niin että se toinen tylsistyy, kun itse tarvisi sitä toista. On todella taito antaa toiselle tilaa. Voisiko esim työterveyslääkäri kirjoittaa sair

Eikö ihminen voi olla vain väsynyt ? Pitääkö heti olla masentunut jos on kotonaan ? Kotonakin voi harrastaa esim käsitöitä 

Vierailija kirjoitti:

Isojen menetysten jälkeen keho ja mieli tarvitsee aikaa toipua. Jotkut käsittelevät asioita itsekseen, toiset haluavat puhua niistä muille. Älä utele "töki" liikaa, mutta tee selväksi, että täällä ollaan, jos kaipaa mitä tahansa apua. Hän kertoo kyllä kun aika on kypsä. 

Tunteet pitää tuntea. Tarkoitus ei ole toimia vaan tuntea. Kerrot, että olet saatavilla, se riittää. 

Vierailija kirjoitti:

Kerron nyt oman näkökulmani, se mikä kenelläkin toimii, on tietysti yksilöllistä. Minulla on ollut jo useana peräkkäisenä vuotena raskaita vastoinkäymisiä ja suuri menetys. Tästä viimeisimmästä tilanteesta en ole enää toipunut niin hyvin, vaan olo on jollakin tapaa hyvin lamaantunut yhä. Elämä palaa niin sanotusti pienellä liekillä. Yritän kyllä olla jonkin verran sosiaalinen ja jakaa tuntemuksiani. Pidän myös huolta arjen rutiineista, mutta välillä tekisi mieli vain jäädä päiväksi sänkyyn makaamaan. 



Omasta puolestani voin sanoa, että arvostan ihmisiä, jotka antavat minulle tilaa mutta eivät katoa. En ehkä jaksa nyt suuria, mutta ystävä joka poikkeaa silloin tällöin kahville ja rupattelee arkisista asioista on parasta apua mitä voin kuvitella. 

No juuri tämä. Että eivät katoa.

Vierailija kirjoitti:

Lento sveitsiin ja suoraan kapseliin.

Miksi ihmeessä?

Parasta yksinolossa on se ettei tarvitse selitellä kenellekään jaksamattomuuttaan, epäsosiaalisuuttaan tai mitään muutakaan.

Siis yrittää olla muiden mieliksi jotakin. Elämä on ihan liian lyhyt tuollaiseen.

Kerro hänelle että juna ei väistä, se on kohtalaisen varma tapa lähteä

-asiaa valmiiksi tutkinut

Auttajan kannattaa olla varovainen. Olin juuri astumassa miinaan kun henkilöä "aiemmalla kierroksella" auttanut kaveri varoitti näppinsä polttaneena ja valaisi kuinka hänen oli käynyt. Toki jos jotenkin pystyisi auttaja luovimaan polttamatta näppejään, niin siitä vaan auttamaan ystävää mäessä.

Anna hänen olla rauhassa oma itsensä. Kysy haluaako tulla luoksesi päivä-tai iltakahville. Kuuntele mitä on mielen päällä, älä tuputa mitään. ,juttele niitä näitä. Kai ap ymmärrät ,että me kaikki olemme erilaisia. Jokonkiin ei kolahda elämän kolhut kovinkaan ja joku on jatkuvasti rikki vastoinkäymisistä. 

 

Hän on ehkä luonteeltaan sellainen , etkä voi siihen juuri vaikuttaa.Minullakin on ihan läheinen, jonka elämässä on kaikki tavattoman hyvin ,,, kaunis koti, terve, rahaa paljon, kukaan ei hänelle sano mitään pahasti. MUTTA , silti on välillä ihan pohjassa. Ei auta ns vaikka hakisi kuun taivaalta . Ei ole ollut iloinen tai kiitollinen vuosikymmeniin. Ei tuollaisille mitään voi,,, luonteen laatu,,,kuin vetäisi kivirekeä..

Vierailija kirjoitti:

Parasta yksinolossa on se ettei tarvitse selitellä kenellekään jaksamattomuuttaan, epäsosiaalisuuttaan tai mitään muutakaan.

Siis yrittää olla muiden mieliksi jotakin. Elämä on ihan liian lyhyt tuollaiseen.

Puhutaan sielun pimeästä yöstä. Ainoa tapa on kulkea sen läpi, vaikka se sattuu, ei sitä pidä torjua vaan hyväksyä, että nyt tuntuu tältä, nyt sattuu. Miten sen nyt nätisti sanoihin, siihen ei tarvita jotakuta joka yrittää täyttää omia tarpeitaan, auttamalla. 

Jäädessäni leskeksi ja kaikki muut asiat, jotka siihen liittyivät oikeudenkäynteineen, imivät energiani totaalisesti. Halusin tilaa tunteillani, olla yksin, ja koota itseni pikku hiljaa.Parasta, mitä minulle sanottiin "olen täällä, jos tahdot puhua tai jos et halua puhua kirjoita". Niinpä sellaisina hetkinä oli hienoa, että tiesin saavani seuraa ja se kantoi pitkälle ilman, että soitin tai kirjoitin. Jos otin yhteyttä tuntui myös hienolta, miten joku sanoi ajatelleensa minua. En kokenut jääväni yksin. Välttämättä en puhunut surustani, vaan saatoin pyytää kävelylle/taidenäyttelyyn/kahvilaan/ tmv. Pääasia, että jollekin sopi tehdä jotakin rentouttavaa ja helppoa kanssani.

Jos läheiselläsi on järki tallella hän tajuaa, ettei ihmisiä voi kuormittaa kaatamalla koko ajan niskaan omia murheitaan. Suru, vaikeudet eivät sulje pois huomaavaisuutta muita kohtaan, vaikka niitä itsekkäitäkin on tosi paljon. Huomasin muita leskiä tavatessani, että jotkut ovat todella mahdottomia ja itsekkäitä. Silloin vain pitää peruuttaa tilanteesta, tavata harvemmin ja myös nätisti sanoa, ettei osaa käsitellä toisen surua riittävän syvältä hänen odottamallaan tavalla. 

Surun pahin vaihe kestää kaksi vuotta ja vasta sitten alkaa toipuminen.

Tässä lisää aiheesta. Kannattaa tutustua, vaikka se onkin enemmän työssään surevia kohtaaville. Vinkit sopivat myös läheisillekin https://www.surevankohtaaminen.fi/