Hoah,kolmenkympin kriisiä

[quote author="Vierailija" time="07.08.2011 klo 22:23"]

Mulla se 30 on edessä 2 vuoden päästä. Ajatuskin nostaa kylmän hien ja ahdistuksen pintaan.
Aina jotenkin kuvitteli nuorempana, että kolmikymppiset on Aikuisia ja Kypsiä. Ei musta tunnu yhtään siltä. Edelleen mä menen, hengaan kavereiden kanssa, päästelen suustani pöljiä juttuja, käyttäydyn impulsiivisesti ja vieläkään ei ole asu vaihtunut nutturaan ja jakkuun, niin kuin joskus alle 20-vuotiaana kuvittelin. Ainoa ero on oikeastaan se, että rahaan, asuntoon ja työhön suhtaudun vakavammin kuin nuorempana.
Se nuoruuden utopia siitä millainen kolmekymppinen on, on iskostunut lujasti päähän. Tunnen välillä itseni ihan jälkeenjääneeksi ja vialliseksi kun en olekaan aikuinen, siinä mielessä mitä aina ennen kuvittelin aikuisuuden merkitsevän.

Viime aikoina mua on ruvennut ahdistamaan, kun ihmiset ympärillä puolileikillään kyselee, että eikö se olisi jo aika lapsia hankkia, astella avioon yms. Ei ole. En halua lapsia, ei ole naimisiinkaan kiire. Mulle on aina ollut selvää, että omat lapset ei ole mua varten. Tää jatkuva utelu ympärillä on kuitenkin aiheuttanut sen, että välillä iskee ahdistus; pitäiskö mun nyt väkisin hankkia vauva vaikka en halua, kohta olen jo liian vanha, ja mitä jos sitten haluaisinkin?
Kaikki tulee liian nopeasti. Niin typerää kuin se onkin, mä olen jopa itkenyt öitä tän takia. Pitäis tehdä vauva, ostaa omakotitalo, mennä naimisiin, koska mun ikäisen KUULUU tehdä niin. Ja mä en halua, ne ajatukset ei tunnu omilta. Ne pelottaa ja ahdistaa. Ja samalla pelottaa ja ahdistaa, että mitä jos noita asioita heräänkin haluamaan sitten joskus vuosien päästä, ja kadun sitä että en tehnyt niitä nyt.
Ollapa taas 20. Oli kivaa, oli huoletonta. Ei tarvinnut ajatella näitä.

[/quote]

Mä oisin voinut kirjoittaa tän! Mulla rupes ahdistamaan, kun täytin 26 eli kolmekymppinen on lähempänä kuin kaksikymppinen. Mullakin just tuo sama, että ahdistaa nämä odotukset; aviolitto, lapset, punainen tupa jne. Toisaalta mulle on tullut noista kaikista sellainen kauhea, lapsellinen teiniangsti, että en varmaan tee noita siksi koska kaikki muutkin. En enää edes erota, mitä haluan itse oikeasti ja mitä minulta odotetaan.

En tunne itseäni aikuiseksi ja minua ahdistaa se, että minulta odotetaan tiettyä käyttäytymistä ikäni vuoksi. Paineita lisää se, että osa ystävistä on naimisissa ja tekevät lapsia, samoin opiskelukaverit. Ei jotenkin tunnu yhtään mun jutulta. Lasten tekeminen ahdistaa, kun olen itsekin vielä niin lapsellinen. En minä osaisi niistä lapsista kasvattaa täysjärkisiä! :D

mä en oo toipunut edes tosta 3-kympin kriisistä, kun tässä pitäis yrittää toipua siitä, että täytti jo 40!



Sulla on elämäs parhaat vuodet käsillä, älä tärvää niitä murehtimalla iästä. 30 v on vielä nuori ja mahdollisuudet ihan eri tavalla auki kun esim. 40-vuotiaalla.



Trust me, I know... valitettavasti :/

Mun mielestä sulla on sillai ihan hyvä tilanne, et sulla on jo 3 lasta (eli tarvittaessa se puoli hoidossa) etkä ole kuin vasta 30v. Onko sulla duunia (mielekästä)? Ja onhan sulla viiskymppiseksi vielä hirveen pitkä matka. Eikä se elämä siihenkään lopu. Mun duunipaikalla 40-vuotiaat ovat ihan samanlaisia kuin me hiukan yli 30-vuotiaatkin eli kymmenen vuotta voi ainakin ottaa huoleti.



t. 33v

minäkin täytän 30 vuotta lähiaikoina ja ei ole lapsia ollenkaan. Eli pitäisi vielä etsiä mies ja tehdä lapset vielä kun se on mahdollista, ongelma vain on että pariin vuoteen en ainakaan lapsia haluaisi.

Mulla alkoi tää kriisi kun täytin 26,pahenee vaan koko ajan



ap

Mulla alkoi tää kriisi kun täytin 26,pahenee vaan koko ajan

ap

Mulla alkoi kriisi kans 27 v, kun esikoinen syntyi ja siitä se vaan paheni. Yritin lohdutella itteeni, et kuinki ikää vaan 30 eikä 40. Nyt ei oo edes sitä iloa :)

Mut nyt taaksepäin kattoessani huomaan, et hienoja vuosia on ollut 30+kin. Harmittaa, etten ole ottanut kaikkea mahdollista irti viimeisistä kymmenestä vuodesta, vaan oon surkutellu vanhentumista. Ja nyt vasta sen tietää mitä vanheneminen on! Elä nyt, kun oot vielä nuori, niin ei tartte 5-kymppisenä sitten surra.

Mies tulee tiellesi jossain vaiheessa ihan varmasti etsimättäkin, ellet sitten käperry itsesääliin ja katkeroidu. Elä tässä ja nyt!

t, kakkonen

Mulla se 30 on edessä 2 vuoden päästä. Ajatuskin nostaa kylmän hien ja ahdistuksen pintaan.

Aina jotenkin kuvitteli nuorempana, että kolmikymppiset on Aikuisia ja Kypsiä. Ei musta tunnu yhtään siltä. Edelleen mä menen, hengaan kavereiden kanssa, päästelen suustani pöljiä juttuja, käyttäydyn impulsiivisesti ja vieläkään ei ole asu vaihtunut nutturaan ja jakkuun, niin kuin joskus alle 20-vuotiaana kuvittelin. Ainoa ero on oikeastaan se, että rahaan, asuntoon ja työhön suhtaudun vakavammin kuin nuorempana.

Se nuoruuden utopia siitä millainen kolmekymppinen on, on iskostunut lujasti päähän. Tunnen välillä itseni ihan jälkeenjääneeksi ja vialliseksi kun en olekaan aikuinen, siinä mielessä mitä aina ennen kuvittelin aikuisuuden merkitsevän.



Viime aikoina mua on ruvennut ahdistamaan, kun ihmiset ympärillä puolileikillään kyselee, että eikö se olisi jo aika lapsia hankkia, astella avioon yms. Ei ole. En halua lapsia, ei ole naimisiinkaan kiire. Mulle on aina ollut selvää, että omat lapset ei ole mua varten. Tää jatkuva utelu ympärillä on kuitenkin aiheuttanut sen, että välillä iskee ahdistus; pitäiskö mun nyt väkisin hankkia vauva vaikka en halua, kohta olen jo liian vanha, ja mitä jos sitten haluaisinkin?

Kaikki tulee liian nopeasti. Niin typerää kuin se onkin, mä olen jopa itkenyt öitä tän takia. Pitäis tehdä vauva, ostaa omakotitalo, mennä naimisiin, koska mun ikäisen KUULUU tehdä niin. Ja mä en halua, ne ajatukset ei tunnu omilta. Ne pelottaa ja ahdistaa. Ja samalla pelottaa ja ahdistaa, että mitä jos noita asioita heräänkin haluamaan sitten joskus vuosien päästä, ja kadun sitä että en tehnyt niitä nyt.

Ollapa taas 20. Oli kivaa, oli huoletonta. Ei tarvinnut ajatella näitä.

teitä mikään kolmekymmentä ahdista.



Teitä ahdistaa se että elämää ei voi hallita ja että kaikki muuttuu koko ajan ja että on illuusio että jokin olis pysyvää.



Elämätön elämä ahdistaa, siihen kuuluu pelko kuolemasta, pelko kaiken menettämisestä pohjalla, en ole ehtinyt sitä ja tätä.



Lääke: epävarmuuden hyväksyminen, elämän eläminen hallitsemisen sijaan.

Viime aikoina mua on ruvennut ahdistamaan, kun ihmiset ympärillä puolileikillään kyselee, että eikö se olisi jo aika lapsia hankkia, astella avioon yms. Ei ole. En halua lapsia, ei ole naimisiinkaan kiire. Mulle on aina ollut selvää, että omat lapset ei ole mua varten. Tää jatkuva utelu ympärillä on kuitenkin aiheuttanut sen, että välillä iskee ahdistus; pitäiskö mun nyt väkisin hankkia vauva vaikka en halua, kohta olen jo liian vanha, ja mitä jos sitten haluaisinkin? Kaikki tulee liian nopeasti. Niin typerää kuin se onkin, mä olen jopa itkenyt öitä tän takia. Pitäis tehdä vauva, ostaa omakotitalo, mennä naimisiin, koska mun ikäisen KUULUU tehdä niin. Ja mä en halua, ne ajatukset ei tunnu omilta. Ne pelottaa ja ahdistaa. Ja samalla pelottaa ja ahdistaa, että mitä jos noita asioita heräänkin haluamaan sitten joskus vuosien päästä, ja kadun sitä että en tehnyt niitä nyt. Ollapa taas 20. Oli kivaa, oli huoletonta. Ei tarvinnut ajatella näitä.

En tiedä, esititkö kysymyksen muille vai pohditko sitä vaan itsekseni. Mutta jos siihen vastaisin, niin sanoisin, että älä missään nimessä hanki lasta vain siksi, että muut niin odottavat!! Se on pahin virhe, mitä voisit tehdä. Sitä et kadu, että olet elänyt oman mielesi mukaan, mutta sitä hyvin todennäköisesti katuisit, että olet tehnyt vain kuten "kuuluu" ja mitä muut kuvittelevat, että sinun pitäisi.

Itse olen kohta 33-vuotias, enkä myöskään halua lapsia. Mutta en ole ikinä ajatellut, että mun pitäisi niitä hankkia muiden odotusten mukaan. En hetkeäkään. Tuo pohdiskelusi kuulostaa siltä, että et ole ihan sopusoinnussa oman itsesi, odotustesi ja identiteettisi kanssa. Yritä siis selvittää sitä ensiksi.

Hieman tuntuu hassulta, että monien mielestä 20-vuotiaana oli "huoletonta". Mulla ainakin oli ihan päinvastoin. Ei ollut rahaa, joten siitä oli jatkuva huoli, samoin kuin seurustelusuhteista (paljon epävakaampia), kavereista, opiskelusta... Nyt yli kolmekymppisenä elämä on mukavan tasaista ja säännöllisen työn takia myös huoletonta. Paljon, paljon huolettomampaa kuin nuorena.

Ei mssään mimessä lapsia jos niitä ei itse halua! Itse tein juuri sen virheen parikymppisenä että tein vauvan avopuolisoni kanssa,koska hän halusi..sai jotenkin manipuloitua minutkin haluamaan..no 3 lasta lopulta tein samalle ukolle ja lopulta kuitenkin jätin hänet



En siis sydämmestäni ole koskaan lapsia halunnut enkä esikoiseen ole oikein koskaan tuntenut syvää kiintymystä