G: Mikä on sinun taakkasi menneisyydestä?

niitä ei enää ole, mutta pelkään aina, että ne tuntuvat 1997-syntyneen lapsen kasvussa.

ja en tiedä miten "vapautuisin"

Enkä tahdo edes parantua. Minua ei vaan yleensä kiinnosta suhteet riittävästi. Seurustelen, mutta en ota sitä vakavasti. Toki poikaystäväni ei tiedä sitä.

Ei siitä vapaudu =(

yksi TODELLA epäonnistunut suhde. Oli jo kasarilla, joten tosi menneisyyttä:).



Pari vuotta meni tavallaan hukkaan nuoruudesta. En mitään oppinut enkä saanut. Ketuttaa vieläkin.



Olin nuori ja typerä! Ja mies oli tietty komea kun mikä, huoh.

Vanhempieni mt-ongelmat, siitä johtunut elämän epävarmuus ja turvattomuudentunne. Mulla on taipumusta masennukseen, ahdistuneisuuteen, melankoliaan ja sellaiseen, että en ole koskaan osannut luottaa kehenkään. Aina kun luulen että olisin parantumassa, ne jutut nousevat taas jostakin, entistä pahempina.



"Suru ei ole korppi joka jää itsepintaisesti istumaan makuuhuoneen oven päälle.

Surulla on hampaat, ja vaikka se ajan kuluessa perääntyy, se tulee takaisin heti kun kuulee kuiskauksenkin omasta nimestään" (Dean Koontz)

mies jota en koskaan saanut, kun olosuhteet on aina väärät...

Annoin 19-vuotiaana lapsen adoptioon ja vielä nyt, vuosia myöhemmin, en voi olla miettimättä sitä. Ei varmaan ole päivääkään, jolloin en muistaisi sitä suloista tummatukkaista tyttöä. Silti pelkään, että hän haluaa etsiä minut jonai päivänä. En tiedä, pystyisinkö edes kohtaamaan häntä.



Kuten varmaan voi päätellä, tunnen tunnontuskia toisen "hylkäämisestä", vaikka se oli paras siinä tilanteessa, kun oma elämänikin oli niin kaaoksessa, että hyvä kun selvisin itsekään hengissä.



Sen, minkä taakseen jättää, edestään löytää.

arvet jäi mutta arpia ei särje enää, näin yleensä sanon



olen osittain kääntänyt vahvuudeksi, autan muita samassa tilanteessa olevia ja saan siitä itselleni onnistumisen tunteen