Olen huolestunut 1-vuotiaasta lapsestani

Juttele asiasta neuvolassa jos huolettaa, tai lue alan kirjallisuutta

Kuvauksesi perusteella kuulostaa täysin tavalliselta yksivuotiaalta.



Mutta oikeasti, jos epäilet jotakin neurologista häikkää tms. niin sellaisista kannattaa puhua suoraan neuvolassa ja pyytää aikaa neuvolapsykologille (terkkarit eivät osaa diagnosoida, joten ei kannata välttämättä niellä mitään "no ei teidän Vertillä varmaan mitään ole vialla" tyyppistä)

Hänellä on ongelmia omien tunteidensa säätelyssä. Saa kovia raivareita pienistäkin asioista, eikä lohduttelu auta.

Loukkaantuu hyvin herkästi eikä tunnu luottavan muihin aikuisiin kuin äitiinsä, isäänsä ja toiseen mummoonsa.

Itkeskelee öisin ja välillä ei auta muu kuin nostaa hänet syliin johon rauhoittuu.

Touhuaa kyllä paljon päivisin ja on energinen pakkaus.

Mikä hänellä voisi olla?

Hän vain on kohta kaksivuotias jo.

se voi auttaa.

Tosiaan siis esikoinen kyseessä, niin en oikein tiedä mikä on normaalia ja mikä ei.



Eniten tässä askarruttaa se kun pk:n hoitaja sanoi että on ollut hieman ihmeissään lapseni kovista raivareista. Ja hän siis sanoi ettei lapsi tunnu luottavan aikuisiin. Niin siksi ajattelinkin että onkohan lapsellani kaikki ok?





Pitänee varmaan varata aikaa lääkärille.. voi tätä huolen määrää :( itkettää..



Ap

Hyvä, että sinulla on toisenkin ihmisen näkemys asiasta.

Eniten tässä askarruttaa se kun pk:n hoitaja sanoi että on ollut hieman ihmeissään lapseni kovista raivareista. Ja hän siis sanoi ettei lapsi tunnu luottavan aikuisiin. Niin siksi ajattelinkin että onkohan lapsellani kaikki ok?

Ap

Ja on yleistä sekin, että lapsien omalaatuisuuksia ei välttämättä itse huomaa, koska ei ole vertailukohtaa ja oikkuihin tottuu.

MUTTA kannattaa hiukan suhteuttaa sen päiväkodin tädinkin sanomisia. Onko kokenut ihminen, ovatko muutkin päiväkodissa samaa mieltä? Lapsilla on kovin erilaisia temperamentteja ja lapsesi on ollut vasta aika lyhyen aikaa päiväkodissa - kuinka kauan täsmälleen? Monella vie kuukausia sopeutua uuteen menoon ja silloin ei ole ollenkaan outoa, ettei lapsi "tunnu luottavan aikuisiin".

Kaksivuotiailla on sitä paitsi uudelleen vierastuskausi ( n. puolen vuoden iässä se tulee ekan kerran, parivuotiaana uudestaan ja kolmannen kerran 5-6 -vuotiaana, ja silloin lapsi takertuu aiempaa selvemmin äitiinsä), minkä ikäinen lapsesi onkaan tarkalleen (puhut yksivuotiaasta, mutta tarkasti?)

pikemminkin "fiksulta" lapselta kun ei heti luota vieraisiin aikuisiin..ja muutenkin AIVAN normaalilta, luulin jopa aluksi provoksi sori mutta ei taida olla

Onko yhteydessä esim. hoidon aloitukseen? Siinä tapauksessahan tuo on hyvinkin normaali tapa lapsen reagoida. Saattaa olla myös juuri pahimmassa eroahdistus-iässä, ja takertuu senkin takia vanhempiin (mikä on siis hyvä asia).



Muutenkaan ei kuullosta minusta mitenkään poikkeavalta 1-vuotiaalta. Mutta ota vaikka yhteyttä neuvolaan jos kovasti huolettaa, en vain tuon perusteella ainakaan vielä uskoisi että mikään on "vialla". Kaikki lapset ovat erialisia, ja erilaisella temperamentilla varustettuja.

Hoitaja on mielestäni erittäin hyvä ja kokenutkin (ollut samassa pk:ssa jo 20 vuotta)



Olen ajatellutkin että voisiko kyseessä olla vain harvinaisen temperamenttinen tapaus tai pikemminkin tosi herkkä kaikille ärsykkeille?



Mielestäni saa paljon hellyyttä ja huomiota kotona, mutta on valitettavsati pari kertaa nähnyt kun riitelemme isänsä kanssa ja siitä syystä tunnenkin suunnatonta syyllisyyttä jos olen aiheuttanut lapselleni jotain pysyvää traumaa :((



Ap

Hyvä, että sinulla on toisenkin ihmisen näkemys asiasta.

Kaksivuotiailla on sitä paitsi uudelleen vierastuskausi ( n. puolen vuoden iässä se tulee ekan kerran, parivuotiaana uudestaan ja [b]kolmannen kerran 5-6 -vuotiaana, ja silloin lapsi takertuu aiempaa selvemmin äitiinsä),[/b] minkä ikäinen lapsesi onkaan tarkalleen (puhut yksivuotiaasta, mutta tarkasti?)

'

Kiitos tästä! Olenkin ihmetellyt miksi vajaa 5v tyttöni on yhtäkkiä muuttunut ylisosiaalisesta "haluan äiti olla sun kanssa kokoajan" -tytöksi. Roikkuu kokoajan halimassa, vaikka mukavaahan tuo, myös öisin alkanut viereen tulla...

vauva, ehkä n. 3kk niin saattoi saada niin kovia "raivareita" että huusi kurkku suorana puolikin tuntia vaikka olisin miten häntä hyssytellyt tai muuta vastaavaa.



Muuten mielestäni ollut kyllä ihanan aurinkoinen ja positiivinen lapsi, mutta jos jolkin asia ei miellytä niin sen kyllä huomaa toden teolla.



AP

Jos ja kun lapsesi on VASTA aloittanut tarhassa ja on vielä noin pieni, mitä ihmettä se tarhan täti oikein odottaa? Totta kai lapsi vielä voi olla varautunut päiväkodin aikuisten suhteen. Lapset ovat yksilöitä tuossakin asiassa.



TIETYSTI kuvailemasi jutut VOIVAT liittyä kaikenlaisiin juttuihin, mutta pointti onkin, että silloin mukana pitää olla paljon muutakin häikkää. Itse lähtisin kirkkaasti siitä, että lapsesi on voimakastahtoinen ja temperamenttinen.



Jos ongelmat jatkuvat, sitten voisit kevään puolella pyytää aikaa sille psykologille.

Lapsen kuuluu reagoida vieraisiin aikuisiin ja tilanteisiin -poikkeavampaa on, jos vaan alistuu. Valitettavasti nykyisin useimmat alistuvat, kun pakotetaan jo pienenä hoitoon eikä ole kunnon turvaa. Älä siis huoli!

Tuo oli meilläkin esikoisella selvä kehitysvaihe, sellainen halinakki-neiti oli vajaa kuusivuotiaana.

[

Kiitos tästä! Olenkin ihmetellyt miksi vajaa 5v tyttöni on yhtäkkiä muuttunut ylisosiaalisesta "haluan äiti olla sun kanssa kokoajan" -tytöksi. Roikkuu kokoajan halimassa, vaikka mukavaahan tuo, myös öisin alkanut viereen tulla...

vaikeampaa koska päivähoidon aloitus on varsin tuore. Jos nyt on se vaihe, että tajuaa sen olevan jokapäiväistä, ja reagoi vielä räväkämmin.



Mutta onhan lapset muutenkin kovin erilaisia. Meillä myös 5v esikoistyttö ( kiitos minultakin tuosta takertumis-vinkistä, on meidänkin tyttö juuri nyt jotenkin kovin äidin perään..) ja 1,5-vuotias poika, ja luonteeltaan tämä kuopus on paljon räväkämpi kuin siskonsa aikoinaan. Poika esim. suuttuessaan menee mahalleen makaamaan ja potkimaan ja saattaa hakata päätään lattiaan, ja tällaista ei tyttö ikinä harrastanut..eli olen välillä ihmeissäni, mutta eiköhän tuo ole ihan luonnekysymys ;)



Turhaan kyllä syyllistät itseäsi yksittäisistä riidoista, en usko niillä olevan mitään tekemistä asian kanssa. Eri asia jos on jatkuvaa, mutta näin ei teillä tainnut olla.

hei ja haloo. toivottavasti oli. Eihän kukaan voi olla noin kauas vieraantunut luonnosta? Oma 1v poikani kulkee perässäni kuin maijan karitsa ja irvistelee ja jopa murisee vieraille miehille. Naisista tosin pitää, flirttaa minkä kerkiää ja kääntyy katsomaan perään:o Huutaa ja karjuu jos en heti tajua mitä tahtoo, tai jos ei saa tahtoaan läpi. Kyllä, tämä kuuluu kehitykseen. Odotapas kun alkaa uhmaikä! Esikoisella se alkoi 1,5v ikäisenä ja jatkuu edelleen 4,5v...

mullakin on vaikeuksia luottaa muihin ihmisiin ja vaikeuksia hallita tunteitani.=)

Koko pienen ikäni olen räiskähdellyt ... 40 tuli mittariin tänä vuonna...



älä ihmettele, jos jää pysyväksi ominaisuudeksi.

Ei minussakaan mitään (diagnosoitua) vikaa ole, ja suht normaalisti olen elämässä pärjännyt.



Pojasta tuntuu tulevan samanlainen.





Tsemppiä!

vuorovaikutukselliseen häiriöön, mutta eiköhän se ole se epätodennäköisin vaihtoehto - eikä sitä pysty vielä noin pienestä lapsesta päättelemään.

Se että tunnet syyllisyyttä riitelystä on ymmärrettävää, mutta tuskin sekään vaikuttaisi noin radikaalisti lapsen käytökseen - sen puolestahan puhuu sekin, että lapsi on vauvasta asti ollut voimakastahtoinen ja ei aina niin helposti rauhoitettavissa oleva. Joten eiköhän kyse ole pelkästään temperamenttipiirteestä.



Meillä vastaavaan "tapaukseen" on auttanut mm. hieronta. Se aikaansaa mielihyvähormonin eritystä ja auttaa lasta reuhoittumaan, muovaa aivosynapseja ("tasaa temperamenttia") ja sillä on monia muitakin suotuisia vaikutuksia. Toisekseen suosittelen Raisa Cacciatoren kiukkukirjaa - siinä on asiaa oman tahdon ilmauksista ja aikuisen keinoja auttaa lasta tunnesäätelyssä. Ja miksei omienkin tunteiden ymmärtämisessä.

Temperamenttityypeistä löytyy kirjoja mm. Liisa Keltikangas-Järviseltä.